Eihän sulla muuta ole kuin aikaa

Kun leikkasin orapihlaja-aitaa ja manailin siihen kuluvaa aikaa, sanoi naapurini äiti minulle "Eihän sulla muuta ole kuin aikaa". Loukkaannuin kovasti moisesta vähättelystä ja aloin heti luetella, miten teen pitkää päivää töissä ja lauantaina minulla olisi miljoona muuta tehtävää kuin orapihlajan vuosihuolto.

Myöhemmin tajusin, että oikeassahan naapuri oli. Eihän meillä kellään ole mitään muuta elämässä kuin aikaa. Ja kaikille annetaan aikaa yhtä paljon, uudet 24 tuntia joka ikinen vuorokausi.

 

Kuitenkin ajan puute tai tuhlaus tai väärinkäyttö aiheuttaa sen, että puutarha on paitsi ilon myös jatkuvan huonon omantuonnon lähde. Puutarha on tekemättömien töiden hautausmaa ja jonotusnumerot ulettuvat kymmenien töiden päähän: on leikattavaa nurmikkoa, on kukkapenkkien siivoamista, kotiloita vastaan taistelemista... Ja entäs kun alkaa vadelmavankeus, oi pojat, sitten se puutarha vasta käskyttääkin nöyrää orjaansa.

Mutta oikeasti on typerää tuntea huonoa omatuntoa tekemättömistä puutarhatöistä, koska puutarha itsekään ei tunne. Kyse on siis yksipuolisesta ja itse aiheutetusta masokismista.

Nytkin taas sataa eikä mulla ole mitään muuta kuin aikaa.

Oodi orapihlajalle

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikilla Marjaniemessä on tienvierusaitana orapihlajaa. Sillä on monta hyvää puolta: se on tasaista, valtavan tiheää ja niin piikikästä, että siitä ei tulla läpi ilman huomattavia naarmuja ja vaatteiden repeämisiä (beleave me, I know). 

Mutta onko maailmassa mitään inhottavampaa kuin orapihlaja-aita? Ei to-del-la-kaan.

-->

-->

Näin juhannuksen alla orapihlajasesonki käy täysillä, koska sääntöjen mukaan aita pitää leikata 140 senttiseksi. Mökkiläiset huseeraavat leikkureiden ja saksien kanssa niin, että piikkejä riittää runsaasti myös ajoteille polkupyörien kumien puhkaisuun.

Minäkin uhrasin helteisen lauantain orapihlajien alttarille välttyäkseni ikävältä huomautukselta hallituksen tarkastuskomission tehdessä ensi viikolla katselmustaan  Hikoilin 3,5 tuntia pitkähihaisissa- ja lahkeisissa vaatteissa ja silti huomasin illalla saunassa olevani ihan naarmuilla ja raadeltu. Vieläkin on aidan kaari siistimättä ja pari kohtaa vaatii tasoitusta plus 5 säkkiä orapihlajajätettä on vietävä kerhotalonmäelle keräykseen.

Aitojen leikkaus on hyvä face lift koko alueelle ja sen täydelliselle nukkekotifiilikselle. Mulle sattui lauantaina jopa dejavu: siistien labyrinttiaitojen keskellä pikkulapsi ajoi kolmipyörää. Jäin kauhuissani odottamaan, mistä Jack Nicholson ilmestyy mielipuolisesti hymyillen...

Valehtelevat viettelijät

Pari vuotta sitten kukkapenkkeihini ilmestyi uusi tulokas. Kaunis kellomainen kukka koristi useitakin perennapenkkejä ja vadelmapuskia ja toi niihin valkoista hohdetta. Kunnes kerran tarinoidessani naapurini kanssa hän loihe lausumaan "Ai sullakin on tota rikkaruohoa".

Ei kun kuokka käteen ja kaivamaan kaikki valkoiset kaunottaret ylös mullasta ja kuolemaan kompostin kätköihin. Pentele! Mua oli petetty! Olin sortunut kauniiseen ulkokuoreen näkemättä inhottavaa totuutta!

Toinen aivan yhtä kaunis huijari on Elämänlanka, se jumalaisen sievä valkoinen viattomuus. Sehän kietoutuu herttaisesti uhrinsa kaulaan ja roikkuu siinä pikku hiljaa tukahduttaen ja otettaan kiristäen kuin film noir -tähti konsanaan. Eikä salamurhan kohteeksi joutunut arvaa mitään, vaan nauttii kauniin viettelijättären jakamattomasta huomiosta.

Hassua, että joitakin rikkauohoja myydään taimikaupoissa kovaan hintaan. Kuten Kaunokaista (Bellis). Onhan se kaunis, on. Ja kukkii nätisti koko kesän, kyllä. Mutta kun se ei kuki omassa kukkapenkissään vaan vapaudenkaipuun lumoissa se karkaa nurmikolle ja muodostaa siirtokuntia yhä kauemmas ja siellä se sitten täyttää elämäntehtäväänsä lisääntymällä ja täyttämällä maan.

Maailmankirjat sekaisin

Yhtäkkiä huomasin, että mullahan on aikaa. Jokin asia universumissa oli todella tipahtanut jengoiltaan ja hetken meni, ennen kuin sen äkkäsin. Tänä vuonna on ihan minimaalisesti voikukkia.

Normaalisti poimisin voikukkia joka päivä tunnin tahi kaksi. Aloittaisin ahkerasti ja yrittäisin saada viholaisen kiskottua juurineen. Sitten kohta kyllästyisin urakan toivottomuuteen ja nappaisin vain  lehdykän irti maasta. Ja lopulta olisin jo niin täynnä voikukkia ja niiden loputtomuutta, että poimisin pelkät kukat. 

Mutta tänä kesänä kaikki on toisin eikä puutarhaani uhkaakaan tuttu keltainen vaara.

Miten sellaisella luonnon perushyödykkeellä kuin voikukalla voi olla tuotantoheilahteluja? Voikukkahan on markkinatalouden ja globalisaation keltainen symboli. Voikukalla on kasvubudjetti, jossa sanotaan, että tänä vuonna teet taas näin paljon enemmän tulosta. Ensi vuonna siihen lisätään vähintään 10 %. Ja valtaat aina uusia alueita, levität omaa keltaista läsnäoloasi ja tukahdutat alueen alkuperäisen olemisen.

Joten jos voikukista alkaa olla pula, niin mikähän totaalinen tuho ja maailmanloppu meitä uhkaakaan? Jos ei ole voikukkavaaraa, niin mikä uusi koettelemus tulee sen tilalle? Eikö tuttu vihollinen ole aina kuitenkin kivempi kuin uusi ja arvaamaton?

Loviisan avoimet puutarhat

Vaikka olikin rakkaimman kissani 15-vuotissynttäripäivä, niin silti lähdin kesäretkelle Loviisaan katsomaan ihanaa puutalokaupunkia ja sen avoimia puutarhoja. Kyllä kannatti! 

Sää ja ajankohta oli mitä mainioin eli väkeä oli minimaalisesti liikkeellä ja siksi puutarhureilla oli yksilöllisesti aikaa kertoa meille omasta viherharrastuksestaan. Eli saimme jutustelun, mehun ja keksien lisäksi kuikuilla johonkin kotiinkin ja meren rannalla meidät kutsuttiin upeaan kotigalleriaan.

Ja ne puutarhat: japanilaistyylistä varjopuutarhaa täynnä salaisia sopukoita, laakeaakin laakeampaa puistoa, rehevää raamattuparatiisia, vanhaa perinnepuutarhaa...

Matkalla sai voikukkamitalla uusia ajatuksia puutarhasta. Tässä muutama haituva:

Puutarhankin voi brändätä antamalla sille oma tarina. Eräässä puutarhassa oli runsain mitoin raamattuaiheisia kasveja, kuten Mooseksenpalavaapensasta yms. Patsaatkin toistivat samaa teemaa, sillä sieltä löytyivät Aatamin ensimmäinen vaimo Lilith sekä Luolamadonna (alla).

Puutarhaa ei tarvi kastella eikä kauheasti hoitaakaan. Jos kasvit ei menesty, sehän on vain merkki siitä, että ne ovat vääriä kasveja väärässä paikassa. Puutarhurin ei tarvi olla puutarhansa orja!

Uusista kasveista kummallisin oli punalehtinen koivu, jonka olemassaolosta en tähän asti ole tiennyt yhtikäs mitään vaikka olenkin metsänomistajan tytär. Näin myös valkoisen Särkyneen sydämen ja valkoisen unikon.

Vinkki: Särkynytsydän pitää leikata ekan kukinnan jälkeen, niin saa särjettyä sydämen vielä loppukesästä uudelleen.

 

Varjopuutarha näyttäytyi aivan yhtä rehevänä ja värikkäänä kuin aurinkokylvyistä nautiskeleva sukulaisensa. Kuusiaidan katveessakin kasvaa vaikka mikä!

Puutarhaan voi suhtautua leikkisän kevytmielisesti. Esimerkiksi kun on valtaisa perinnepuuvilla, niin toki sitä pitää vartioida vanhan kartanon kivileijonat.