perjantai 26. heinäkuuta 2013

Äärimmäistä kauneutta, osa 2

Kauneusmeditaatiota puutarhassa voi harrastaa näinkin:

Valitse kaikkein kaunein kohde. Ota tuoli ja istahda sen äärelle, tai jos risti-istunta luonnistuu, niin se on aina parempi. Syvähengitä rauhallisesti eli neljällä sisään, neljä pidätys, neljällä ulos, neljä pidätys. Tee sitä muutaman kerran kunnes rauhoitut.

Mihinkään ei ole kiire, kuulet äänet ympärilläsi, mutta niihin ei tarvitse kiinnittää huomiota. Sen sijaan tarkkaile kaunista kasvia edessäsi. Tutki sen kaikkia muotoja arvostelematta ja aivan kuin ihmetellen ja nähden ne ensimmäistä kertaa. Millaiset lehdet, minkä väriset ja muotoiset, millainen varsi, tukeva vai rento, millaiset kukat, mitä kaikkea kukasta löytyy, värisävyt, muoto, siemenet...

Hengitä rauhallisesti ja vain katso valitsemaasi kauneutta. Älä luetteloi tai arvostele tai ajattele. Avaa vain kaikki aistisi kasville. Miltä se tuoksuu? Miltä se tuntuu? Miten koet kasvin?

Ole katsomasi kasvi. Mene sen sisään, sen varteen, kukkaan, lehtiin. Hengitä kasvia. Yhdisty siihen. Ravinteet kulkevat varttasi pitkin kukkaan. Juuresi ovat mullassa. Tunnet ja hengität kasvina, katsot maailmaa kasvina. Kun olet kasvi, ole yhtä koko puutarhan kanssa. Tunne syvällinen yhteys koko asuinalueen, kaupungin, läänin, maan, maanosan, maapallon ja koko maailmankaikkeuden kanssa. Olet kauneus itsessään. Olet kaikkeus. Aika pysähtyy.
Kalla (Zantedeschia)

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Äärimmäistä kauneutta, osa 1

Joskus on onni kohdata sellaista kauneutta ja karismaa, että sen ääressä aika ja koko muu maailma pysähtyvät. Tekee mieli vain istua kauneuden ilmentymän jalkojen juuressa, palvoa ja paastota mitään kyselemättä.

Karisma on synnynnäistä ja lumoavaa. Karisma ei erottele vastaanottajia, vaan hurmaa kaikki ympärillänsä ikään, säätyyn tai sukupuoleen katsomatta. Kuten Marilyn, joka herättää naisissa yhtä suurta tunnetta ja suojelunhalua kuin miehissäkin.

Karisma saa antautumaan. Karisman avulla on perustettu itsemurhauskonlahkoja ja luovutettu omaisuuksia silmää räpyttämättä. Tietenkin se on niin. Kun kauneus ja karisma ojentavat kätensä, niihin tartuu kuin hukkuva, ikionnellisena osallisuudesta johonkin itseä niin paljon suurempaan. 

Kauneus avaa tajuntaa. Maailmankaikkeuden kaikki salat ovat ihan tässä, kurotan vain hieman. Ihan hetken verran voin ymmärtää, mitä elämä on.
 Lukinlilja Hymenocallis

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Surutyötä puutarhassa

Itkettyäni kuusi päivää kissani Oton kasvainta ja tulevaa poismenoa alan pikkuhiljaa taas hahmottaa puutarhaani. Vadelmat olen suruissani poiminut, mitään muuta en ole kyennyt tekemään.

Mutta puutarhani, mitä se onkaan puuhannut sillä aikaa, kun minä olen istunut ja itkenyt! Se on jatkanut elämäänsä eikä ole pysähtynyt hetkeksikään. Juuri huomasin, että juhannuksena istuttamiini lumikärhöihin on tullut nuppuja. Viime kesän hankinta salkoruusu avasi ensimmäisen kukkansa. Lukinlilja pähkylöi, että avautuako tänään vai vasta ylihuomenna.

Herodotos sen puki sanoiksi jo antiikin aikoina: kaikki muuttuu, eikä samaan virtaan voi astua kahdesti. Mutta kun suru painaa rintakehän kokoon ja kyynelet sumentaa silmät niin, ettei näe kahta askelta eteensä,  on  muutosta äärimmäisen vaikea hyväksyä.

Puutarhasta saa kuitenkin pisaran verran lohtua. Kaunein punainen lilja jo kuihtuu, mutta sen vaaleanpunainen serkku vasta oikoo siroja jäseniään. Muutos ei ainoastaan vie asioista pois elämästä, vaan yhtä lailla se tuo uutta. Ei samanlaista, mutta jonkun variaation uudessa tilanteessa.

Puutarhan vehreys voimaannuttaa ihan väkisin. Joudun pakosti todistamaan, miten elämä jatkuu ja uutta tapahtuu koko ajan taukoamattomana vyörynä. Kasvua. Hidasta kuihtumista. Uuden syntymistä.

Kun muutosta ei voi pysäyttää millään freeze-näppäimellä, jää jäljelle vain yksi toimiva starategia: tämä hetki. Otto on vielä hengissä, laihempana kuin koskaan, mutta yhtä ihanana kuin aina. Puutarha on rehevimmillään. Minulla on lomaa.