Puutarhurin varma onni

Taimien kasvattaminen siemenistä on raastavaa. Ensinnäkin se vie järjettömästi tilaa, kun kaikki pöydät ja ikkunalaudat täyttyvät uunipelleistä, lautasista, kulhoista, wc-paperirullien hylsyistä ja muista yhtä rumista kasvatusastioista. Koulimisessa viimeistään onnistuu tuhoamaan yli puolet kasvustosta, sillä vaikka yrittää olla kuinka helläkätinen, niin rankka darwinistinen taistelu vaatii osansa. Jäljellejääneet taimenalut ovat hontelovartisia hujoppeja, jotka eivät millään miehisty ja ota vastuuta omasta kasvamisestaan.

Kun olin juuri saanut oman puutarhan, tein kaiken alusta asti. Kasvatin taimet itse, sillä niinhän kuuluu tehdä, eikös? 

Muistan yhden juhannusaaton Hakaniemen torilla, kun näin jonkun naisen ostavan salaatin taimia. En ollut uskoa silmiäni! Naureskelin naiselle ja ihmettelin hänen haluaan vain päästä mahdollisimman helpolla. Missä kasvattamisen ilo? Missä puutarhurin ylpeys? Missä työ ja kärsimyksen kirkas kruunu?

Vuosien saatossa taimikasvatus onnistui aiheuttamaan turhautumista ja pettymyksiä. En saanut ollenkaan tilliä, kun se ei kasvanut. Persiljasta saatoin vain haaveilla, kun loppukesästä maasta tunki tuskin kahta pikkuruista kähärää.

Luovutin. Aloin ostaa tillipuntin torilta ja hajotin sen osiin kasvimaalleni. Kesäkukissa unohdin säästöt ja mieluummin varmistin kukkaloiston valmiilla taimilla.

Jo muutaman vuoden olen hankkinut myös salaatin valmiina taimina. 

Elämä on täynnänsä murheita ja vastoinkäymisiä. Ehkä niitä kannattaa välttää silloin, kun se onnistuu pienellä vaivalla ja pienellä rahalla. Niin kuin nyt vaikka hankkimalla valmiit taimet.