Otan kuvan puutarhastani ihanana aurinkoisena päivänä. Tulos: flättänää maisemaa ja epämääräistä valoa. Kun kukkapenkkini on parhaimmillaan, haen kameran. Tulos: tasapaksua ja sekavaa kuvapintaa, josta mikään ei nouse.
Valokuvaaminen on taitolaji ja puutarhan kuvaaminen vaatii vielä ihan omat erityisniksinsä (joita minä ainakaan en osaa). Olen jo luopunut isojen kukkaryhmien tai puutarhan panoraamojen kuvaamisesta, sillä lopputulos näyttää aina eilispäivän samealta kesäkeitolta.
Niinpä kuvaan nykyään pelkkiä passikuvia kasveistani: yksi kerrallaan ja suoraan edestä. Se on ainut keino saada kasveista edes perusluonteenpiirteitä esille. Kuvan kompositio ei hajoa ja värit ovat kohdallaan, kun kamerakin saa keskittyä vain olennaiseen.
Enpä ole ongelmani kanssa yksin, vaan vähän väliä puutarhalehtienkin yleiskuvat näyttävät yksiulotteisilta ja puuromaisilta. Eikä se edes lohduta, kun voi vain arvata, kuinka värikylläinen, monitahoinen ja elävä todellinen kuvan puutarha kuitenkin on. Valokuvaan sitä vaan ei ole saatu tuotua.
Ehkä valokuvauksessakin pätee sama yleislaki kuin nykyään niin monessa muussakin elämän asiassa, eli vähemmän on enemmän. Jatkan siis kasvien passikuva-linjalla. Sitäpaitsi monet ovat kerrassaan onnistuneita: kultainen leikkaus kohdallaan ja kuvaajan arvostus malliaan kohtaan näkyy hienosti!
Valokuvaaminen on taitolaji ja puutarhan kuvaaminen vaatii vielä ihan omat erityisniksinsä (joita minä ainakaan en osaa). Olen jo luopunut isojen kukkaryhmien tai puutarhan panoraamojen kuvaamisesta, sillä lopputulos näyttää aina eilispäivän samealta kesäkeitolta.
Niinpä kuvaan nykyään pelkkiä passikuvia kasveistani: yksi kerrallaan ja suoraan edestä. Se on ainut keino saada kasveista edes perusluonteenpiirteitä esille. Kuvan kompositio ei hajoa ja värit ovat kohdallaan, kun kamerakin saa keskittyä vain olennaiseen.
Enpä ole ongelmani kanssa yksin, vaan vähän väliä puutarhalehtienkin yleiskuvat näyttävät yksiulotteisilta ja puuromaisilta. Eikä se edes lohduta, kun voi vain arvata, kuinka värikylläinen, monitahoinen ja elävä todellinen kuvan puutarha kuitenkin on. Valokuvaan sitä vaan ei ole saatu tuotua.
Ehkä valokuvauksessakin pätee sama yleislaki kuin nykyään niin monessa muussakin elämän asiassa, eli vähemmän on enemmän. Jatkan siis kasvien passikuva-linjalla. Sitäpaitsi monet ovat kerrassaan onnistuneita: kultainen leikkaus kohdallaan ja kuvaajan arvostus malliaan kohtaan näkyy hienosti!
PS. Ei blogikirjoitusta ilman kissaulottuvuutta! Niinpä voin tässä harmitella rakkaimman Ottoni surkeaa väritystä: jätkä on pikimusta. Sellaisestahan on täysin mahdotonta saada hyviä kuvia, kun piirteet ei mustasta turkista erotu laisinkaan. Mutta annettakoon tämä pieni puute anteeksi Otolle, joka muuten on täydellinen katti, suurin innoittajani ja mindfullnes-mestarini.
Kuvassa on Otto-taikaa!
VastaaPoista