Silmiä särkevää pröystäilyä

Kun kissani Otto kuoli, kävin lähimmästä kukkakaupasta ostamassa surukukiksi valkoisia kalloja. Pelkät valkoiset kukat vihreine varsineen läpinäkyvässä maljakossa sopivat koruttomuudessaan tunnelmaan. Sulavalinjaiset kallat ilmentävät kauneuden ydintä ja niiden kellomainen nielu aivan kuin johdattaa sielun tuntemattomaan.

Viikon kuluttua kuolemasta yritin piristää itseäni jo aivan toisenlaisella kukkakimpulla. Tallinnan vanhan kaupungin kukkatorilta ostin muhkean asetelman vaaleanpunaisia krysanteemeja koristeltuna valkoisella hörhelöillä ja taustoitettuna vihreällä lehtikasvilla ja sidottuna vaaleanpunaisella nauhalla. 

(Anteeksi, että kuva puuttuu, olen näköjään poistanut sen kännykästäni).
 

Kimppu on näyttävä. Jotenkin sen kauneus on kuitenkin tasapaksua ja laskelmoitua. Räikeää. Tyhjänpäiväistä. Lähes loukkaavaa surutalossa.

Suru on saanut minut kavahtamaan kaikkea typerää pinnallisuutta. En ole avannut enää telkkaria.  Hesareista olen saanut vaivoin luettua vain sunnuntainumerot. Elämässäni ei nyt ole aikaa eikä tilaa tyhjänpäiväisyydelle.

Istun sohvalla, luen kirjoja ja katselen vaaleanpunaista kukkapröystäilyä. Se särkee silmiäni. Kauneus ei lohduta eikä houkuttele seesteisiä ajatuksia silloin, kun se ei ole aitoa ja aika ja paikka ovat vääriä. Laskelmoitu kauneus muuttuu rumuudeksi ja sen osoite on - - - biojäteastia.