Tietenkin puutarhaan kuuluu raparperi, siitä tulee ihanaa piirakkaa ja hellejuomaa! Niinpä kerjäsin naapuriltani onnistuneesti taimia. Mutta raparperi veikin järjettömästi tilaa. Raparperipiirakka on yliarvostettua ja vaatii litratolkulla jäätelöä tai vaniljakastiketta. Eikä niitä hellepäiviäkään kesään monta siunaannu, joten hellemehuakaan ei kaivata.
Päätin karkottaa raparperin ja käyttää senkin tilan uusille perunoille. Kaivoin raparperin muhkeat juuret maasta ja homma oli sillä selvä.
Tai no. Keväällä varhain kasvimaasta kuitenkin nousi tuo aivokudokselta näyttävä ufo ja siinä sitä taas hengailtiin se kesä kimpassa raparperin kanssa. Syksyllä kaivoin juuret pois viimeistä palaa myöden. Ja sitä seuraavana syksynä. Peräti kolme (!) vuotta elämästäni käytin raparperin hävittämiseen.
Pyynnöstäni toinen naapurini antoi minulle valkosipulia ja avot se onkin syksyllä hyvää! Käytin sitä kaikessa ruoassa niin, että löyhkäsin varmaan Transsilvaniaan asti.
Sitten kynsilaukan lumo vain otti ja hävisi. Päätin riuhtaista valkosipulit irti elämästäni ja antaa senkin tilan - yllätys yllätys - ikuiselle rakkaudelleni uusille perunoille. Mutta mikäs se taas tänä keväänä ensimmäisenä nosti vehreän päänsä pellosta ellei valkosipuli!
Puuladon nurkalle ihan itse hankkimani Suomentatarin (Aconogonon x fennicum) kaivoin viime syksynä pois. Mutta siinä se nyt vaan ilkkuu minulle hyvinvoivava ja valkoiset kukinnot röyhöllänsä. Mutta odotas kun tulee syksy, niin otan lapion ja sittenpä nähdään kumpi meistä on pomo!
