Hevonen vai etninen vähemmistö vai joulupukki vai...

Jotkut kasvit ovat puutarhassani vain siitä syystä, että ne tuovat mieleen lapsuuteni. Siksi pihassani esimerkiksi (yrittää) kasvaa hopeapensas. Muistan, kun kerran neli-viisivuotiaana otin äitin kanssa aurinkoa meidän Niinimaan punamultakoulun kuumalla seinustalla hopeapensaan takana. Äitillä oli jonkinlaiset bikinit (?) yllään eikä hän halunnut kenenkään vieraan yllättävän häntä siinä asussa. Niinpä joka kerta äänen kuullessaan äiti pomppasi pystyyn ja minusta se oli tosi outoa. Niinpä otin asian rohkeasti puheeksi ja kysyin: Äiti pelkääkkö sä joulupukkia?  

Niinimaalla kasvoi myös tämä töyhtöpää, jonka yksimielinen raati I, me and myself valitsi viikon 25 Marjiksen tähdeksi.  Kuten kuvastakin näkyy, kyseessä on Suomentatar (Aconogonon x fennicum).

Tatar röyhyää isosti puuladon nurkalla. Sinne se kuuluukin, koska se vie valtavasti tilaa ja on kaunis vain tämän pienen röyhähdyshetkensä. Muuten se on hyvin vaatimaton -  jotenkin hyvin maalainen ja vanhanaikainen, perinteinen menneen ajan muistomerkki.

Nimikin on kuin kansakoulun aapisesta. Suomentatar-nimestä minulle tulee ihan ekana mielleyhtymä hevoseen. Sehän kuulostaa ihan perussuomenhevoselta (ei persu vaan oikea perus-!) joka vetäisi auraa jossakin eteläisessä Hämeessä, Toukolan kylässä. Sellainen vaaleanruskea leveä ja voimakas kanta-astuja, työjuhta, valkoinen läikkä otsassa.

Seuraava mielleyhtämä Suomentatarista on tietenkin ihka oikeat Suomen tataarit. Googlen mukaan ensimmäiset tataariperheet saapuivat Venäjältä Suomeen kauppiaiksi Suomen sodan 1808-1809 jälkeen ja nykyään heitä on Suomessa noin 900. Mäkin tunnen etäisesti yhden, kovin kauniin naisen.

Mutta kaunishan on tämäkin puutarha-tatarini ja onpa se päässyt vielä itseäänkin kauniimpaan seuraan, naapurin Irjalta saadun pionin aveciksi: