Olen pitkään kärsinyt flunssasta ja puutarhani on jäänyt heitteille. Se on ihan villiintynyt, kun se on saanut keskellä väkevintä kasvukauttaan rehotella ihan omien halujensa mukaan. Minua melkein itketti katsoa kaikkialle ulottuvaa keltaista voikukkapeltoa, ylipitkää nurmikkoa, kukkapenkeistä tursuavia ei-toivottuja heiniä ja tuntemattomia rikkaruohoja.
Epätoivoissani ryhdyin toimeen. Aloitin voikukista. Huhkin pari tuntia ja murehtien tein mielessäni listaa, mitkä kaikki kymmenen isoa ja hikistä hommaa odottavat seuraavaksi vuoroaan ja koska ihmeessä mä oikein ehdin urakoida ne ja eihän mulla ole aikaa ja kaikki pitäisi olla valmista nyt heti.
Kunnes kesken varmaan neljännensadannen voikukan ylösrepimisen muistin sen totuuden, millä tästä ahdistuksesta oikein selviääkään: Ja joka hetkessä asuu ikuisuus. Elämässä ei ole mitään muuta kuin tämä hetki - ja se on paras hetki. Miksi ihmeessä tuhlaisin ainokaiseni huolehtimiseen? Aurinko paistaa, olen vihdoinkin voittanur flunssan, kesä on vasta alussa, vaikka mitä ihanaa on vielä edessäpäin! Jatkan tätä hommaa huomenna, ylihuomenna, yliylihuomenna ja ihan jatkuvasti. Minähän rakastan puutarhatöitä, nautin raivatessani, luodessani, istuttaessani uutta. Mikäs kiire tässä on, valmiissa maailmassa.
Seuraavat voikukat nostin nurmeilta hymyillen. Mull´on tästä asti aikaa...
Kunpa sen aina muistaisi.
VastaaPoistaNiinpä. Tähän piti vielä lisätä testi, mistä biiseistä lainaukset ovat. Mutta ehkä se on aivan liian helppoa.
VastaaPoista