Omenien kanssa elämisessä ei ole kultaista keskitietä, on vain joko-tai. Joko ei ole yhtään omenaa ja toivoisi jostain niitä saavansa ja kyttää niitä himokkaasti kuin Eeva. Tai sitten hukkuu omenoihin, eikä enää tiedä, mihin niitä saisi tyrkättyä.
Omena on minulle yltäkylläisyyden ja kaiken runsauden symboli puutarhassa. Niitä piisaa itselle ja lahjoitettavaksi tutuille ja ihan tuntemattomillekin. Ja sitä juuri pidän runsauden mittana, sillä eihän nyt tuntemattomille anneta kuin joskus lantteja katusoittajille tai seteleitä kodittomia kissoja varten Hesyn keräyslippaaseen.
Joka aamu jaan omenani neljään: parhaat poimin puusta työkavereille tuotavaksi, parhaat pudokkaat laitan pesuvatiin portin pieleen ohikulkijoiden otettavaksi, huonommat pudokkaat joutuu kompostiin ja muumiotautiset pitää kerätä sekajätteeseen.
Viime viikonloppuna koin sadon huippuhetket. Vähän jos selkänsä käänsi, kypsän rapsakoita omenia ropisi innolla puista alas. Rouskuttelin niitä pahimpaan nälkääni, keitin sosetta pakkaseen ja kuivasin kasvikuivurilla. Sekös tuntui hullun hommalta! Omenien pilkkominen tarpeeksi kapeiksi siivuiksi vie iäsyyden! Ja sitten ne on siinä kuivurissa vielä toisen iäisyyden kaupan päälle!
Vaikka mitäpä tässä elämässä on muuta kuin aikaa. Kuivuria on kiva testata ja oikeasti siinä saa mukavasti hyödynnettyä isojakin määriä, kun yhteen satsiin saa dumpattua vajaan pesuvadillisen omenia.
Toinen tämän syksyn uutuusomenajuttu on huonompien omenien kaivaminen perunamaahan, kun komposti alkaa olla jo täynnä. Ensin se kuulosti hassulta idealta, mutta tarkemmin ajateltuna se voi toimiakin. Kaivoin lapionsyvyydeltä multaa ja ladoin omenia vieri viereen nukkumaan talviunta. Kevääseen mennessä toivon omenien täydellisesti hajonneen ja muuttuneen ravinteikkaaksi mullaksi kasvattamaan uutta uljasta perunasatoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti