Näin keväällä puutarhassa pitäisi touhuta yötä päivää. Suunniteltavaa, tehtävää ja asioiden yhteensovittamista on enemmän kuin S-Triolla Smolnassa.
Kun tällaisena vuodenaikana iskee flunssa, on mielessä negatiivisia ajatuksia kuin etanoita sateen jälkeisessä perennapenkissä. Makaan sängyssä ja kiroilen kaikkea tekemätöntä: perunat olisi pitänyt istuttaa jo viikko sitten, uudet viljelylaatikot maalata, kukkapenkit siivota ja nurmikko! Sen rehotuksesta ei jää jälkeen edes entisen itä-blokin naiskeihäänheittäjien kainalot.
Erittelen tunteitani. Kiukkua flunssaa kohtaan, häpeää tekemättömistä töistä, huonoa omaatuntoa sairastamisesta, pahantuulisuutta ja itseni haukkumista siitä, että aikaa kuluu hukkaan. Noin alkajaisiksi.
Päätän olla itselleni armollinen ja hyväksyä tilanteen. Minkäs minä flunssalleni voin. Mitä siitä, jos tänä vuonna uudet perunat viivästyvät yli viikolla. Mitä siitä, jos kasvilaatikot täyttyvät myöhemmin. Mitä siitä, jos hikoilen tuplasti ajaessani ylipitkää nurmikkoa.
Elämä on keskeneräistä ihan viimeiseen henkäykseen asti. Siihen ei auta kuin ajatus, että joka aamu on armo uus. Elämässä ja aivan erityisesti puutarhassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti