Silmiä särkevää pröystäilyä

Kun kissani Otto kuoli, kävin lähimmästä kukkakaupasta ostamassa surukukiksi valkoisia kalloja. Pelkät valkoiset kukat vihreine varsineen läpinäkyvässä maljakossa sopivat koruttomuudessaan tunnelmaan. Sulavalinjaiset kallat ilmentävät kauneuden ydintä ja niiden kellomainen nielu aivan kuin johdattaa sielun tuntemattomaan.

Viikon kuluttua kuolemasta yritin piristää itseäni jo aivan toisenlaisella kukkakimpulla. Tallinnan vanhan kaupungin kukkatorilta ostin muhkean asetelman vaaleanpunaisia krysanteemeja koristeltuna valkoisella hörhelöillä ja taustoitettuna vihreällä lehtikasvilla ja sidottuna vaaleanpunaisella nauhalla. 

(Anteeksi, että kuva puuttuu, olen näköjään poistanut sen kännykästäni).
 

Kimppu on näyttävä. Jotenkin sen kauneus on kuitenkin tasapaksua ja laskelmoitua. Räikeää. Tyhjänpäiväistä. Lähes loukkaavaa surutalossa.

Suru on saanut minut kavahtamaan kaikkea typerää pinnallisuutta. En ole avannut enää telkkaria.  Hesareista olen saanut vaivoin luettua vain sunnuntainumerot. Elämässäni ei nyt ole aikaa eikä tilaa tyhjänpäiväisyydelle.

Istun sohvalla, luen kirjoja ja katselen vaaleanpunaista kukkapröystäilyä. Se särkee silmiäni. Kauneus ei lohduta eikä houkuttele seesteisiä ajatuksia silloin, kun se ei ole aitoa ja aika ja paikka ovat vääriä. Laskelmoitu kauneus muuttuu rumuudeksi ja sen osoite on - - - biojäteastia.

Töpö söpön ylösnousemus

Edellisjouluna minulla oli harvinaisen töpö ja söpö amaryllis (klikkaa sanaa amaryllis ja lue postaus). Amaryllikseni ei tapojeni mukaisesti päätynytkään kukoistuksen jälkeen täyttämään biojäteastiaa, vaan se sai jäädä jatkoajalle ihmettelemään elämää. 

Kevään ja kesän se hörpiskeli niukanlaisesti vettä. Syksyn tullen leikkasin lehdet pois ja lopetin kastelun tykkänään. Kasvi joutui myös evakkoon mökille.

Mökillä se möllötteli sopivassa n. 10 asteen lämmössä tammikuun puoleenväliin, jolloin kasvi paluumuutti kaupunkiin, sipuli istutettiin uuteen multaan ja annettiinpa janoiselle vähän vettäkin.

Ei aikaakaan, kun alkoi tapahtua! Sipulista nousi teräviä vihreitä lehden alkuja. Varsi vahvistui ja sen päähän plumpsahti kiva pikku pullistuma, joka sitten pullistui ja paisui ja pullistui, kunnes…

Ylösnousemuksen suuri ihme, vaikka pääsiäiseen oli vielä aikaa! Olin aivan haltioissani moisesta saavutuksesta, sillä yleensä tyrin sisäkukkien kanssa lahjakkaasti. Mutta että saan saman amarylliksen kaksi kertaa kasvatettua sipulista upeasti kukkivaksi kukaksi, se on juhlan paikka se!

Vihreän joulun autuus

MarjisXmasCalender lähettää tänään Joulupukille ja kaikille muille asiaan vaikuttaville Korkeammille voimille vienon toiveen: lisää LÄMPÖÄ ja VALOA tänne Pohjolaan, kiitos!

Ja mikä ihaninta, ainakin valon osalta toive toteutuu hiljalleen seuraavat puoli vuotta. Ihanaa sekin, että saimme tällaisen lämpimän vihreän joulun!

Oikeasti tuo lämpeneminen ei ole yhtikäs hyvä asia. Meille suomalaisille se voi seuraavat pari vuosikymmentä olla kivaakin, jos kevät alkaa aiemmin ja syksy kestää lämpimänä pidempään. Mutta tulevat ne ongelmat meillekin. Sään ääri-ilmiöt lisääntyvät ja lisälämpö tuo mukanaan uusia rikkaruohoja ja uusia vahingollisia ötököitä puutarhan täydeltä.

Muualla maailmassa seuraukset ovat vieläkin katastrofaalisemmat. Aavikoitumista, nälänhätää, ilmastopakolaisuutta.

Joten pitäisikö sittenkin toivoa Joulupukilta lämmön sijaan ihmisille ymmärrystä toimia vastuullisesti luonnon hyväksi? Erityisesti päättäjille toivoisin rohkeutta tehdä ratkaisuja, jotka kestävät omaa vaalikautta pidemmälle. Jos asioita ei tehdä nyt ja pienesti ja vapaaehtoisesti, myöhemmin ne tehdään rankasti ja pakolla. Ilmastonmuutos ei ole mikään tuleva uhka, se on täyttä totta jo nyt.  Maa on niin kaunis, kirkas luojan taivas. Soisin maapallon säilyvän vielä seuraavillekin sukupolville.

Hyvää vihreää joulua kaikille tasapuolisesti!

Sata liljaa, tuhat ruusua

MarjisXmasCalenderin joulupuutarhatoiveiden listalla on tänään hurahtaneisuutta.

Välillä luen tarinoita puutarhureista, joilla on vaikka 150 eri liljalajiketta puutarhassaan ja he tietävät niiden kaikkien latinankieliset nimet ja miten ne eroavat toisistaan. Huikeaa! Olen kateellinen!

Tai jollakin on 50 erilaista pionia ja ne kukkivat alkukesästä syyskuuhun. Käsittämätöntä!

Kun johonkin hurahtaa, sitä on saatava lisää ja lisää. Lisää määrällisesti ja lisää tiedollisesti. Seuraa ahmimista ja ihanaa onnen tunnetta. Kyltymättömyyttä. Aina löytyy uutta ja uutta.

Haluaisin olla hurahtanut. Liljoihin tai ruusuihin tai vaikka molempiin. Haluaisin niitä puutarhaani satoja eri lajikkeita, kymmeniä värejä. Haluaisin tietää niistä kaiken. Haluaisin kuulua kansainvälisiin puutarhaklubeihin ja keskustella kasveista äärimmäisen osaavasti ja vaihdella lajikkeita kollegoiden kanssa yli rajojen.

Oi Joulupukki, pakkaa lahjaani hurahdus! Anna minulle se intohimo ja tahto, halu tietää ja oppia aivan kaikki, into etsiä ja löytää!

Unelmieni aistikas orangeria

Puutarhatoivekalenteri MarjisXmasCalenderissa ei tänään tyydytäkään vähään, vaan toivotaan Joulupukilta ihan isosti. Ei siis piskuista söpöä kasvihuonetta vaan ihan oikeaa orangeriata!

Orangeria kuuluu herraskaiseen menneen maailman kartanoelämään, jossa on rahaa ja dekadenssia, luurankoja kaapissa ja häpeällisiä skandaaleja suvun menneisyydessä.

Orangeria kuhisee kauneutta, elämää ja vaaroja. Tietysti siellä kasvaisi myös myrkkyä tuottavia kasveja ja olisiko oma lisko ja käärmeterraariotkin. Värikäs rivouksia huuteleva papukaija mekastaisi vapaana lennähtäen palmujen ja sitruunapuiden välillä.

Kaiken keskipisteenä olisivat orkideat. Niitä hoivattaisiin suurella rakkaudella, professorimaisella tietämyksellä ja tarkalleen kellon mukaisesti.

Kartanon rouva (siis minä) viettäisi päivät pitkät orangeriassa kissojen kanssa. Siellä trooppisessa miljöössä tuoksuliljojen ja eksoottisten kasvien imelä tuoksu pökerryttäisi.

Joisin siellä iltapäiväteetä kurkkuvoileipien ja gin tonicin kera ja muu talon väki ja vieraat löytäisivät minut aina sieltä.

Ja eräänä aamuna kun menisin orangeriahan, lattialla makaisikin ruumis…

Aikansa on joka asialla taivaan alla

MarjisXmasCalender on tänään kolmantena adventtina elämääkin suurempien toiveiden äärellä, kun toivomuslistalla on lisää AIKAA.

Natsimainen haaveeni on, että puutarhani olisi aivan täydellisesti hoidettu. Minä vain odottaisin, että pieni viaton rikkaruoho pilkistäisi esiin mullasta ja heti olisin giljoniitini kanssa paikalla. Haavettani ei estä mikään muu kuin aikapula.

Aika on täysin suhteellista - vain kiire pysyy ja tunne siitä, että mihinkään ei ehdi ja kaikkea on liikaa.

Onneksi ajan lisäämiseen on monia keinoja. Priorisointi auttaa jo paljon, sillä tärkeille asioille on aina aikaa. Keskittyminen hidastaa myös aikaa eli kannattaa tehdä täysillä kyseessä olevaa asiaa murehtimatta muita työlistalla vuoroaan odottavia askareita. Ja parhaita ovat deadlinet, ne antavat töille kunnon loppukirin.

Sitten se suurin kysymys: Olisinko onnellisempi rikkaruohottomassa puutarhassani, jossa olisi aina 4 cm tasainen nurmikko? Ainakin olisi hienoa kokea se tunne, ettei olisi puutarhahommissaan  aina myöhässä, vaan mieluummin puuskuttaisi etukenossa. Toisaalta puutarha on slow life -filosofian toteuttamista parhaimmillaan. Puutarha ja koko elämä pitäisi hyväksyä sellaisena kuin se on. Jos tänään sataa, niin ehkä ensi viikolla jo paistaa aurinko.

Manana, sanoisi espanjalainen sekä minua niin paljon fiksumpi elämästä nauttiva Otto-kissa!

Elämäni puutarha vailla puita

Tänään MarjisXmasCalender toivoo Joulupukilta puutarhaan enemmän oikeita puita. 

Johan nimi "puutarha" paljastaa, että siellä pitää kasvaa PUITA. Siis ihan oikeita puita, kuusia, koivuja, mäntyjä, vaahteroita... Ne tuovat ryhtiä ja erilaisia tunnelmia puutarhaan. Ne luovat valon ja varjon leikkiä. Ne antavat ruokaa ja majapaikan linnuille (ja ällöttäville pörröhäntäisille rotille, joita myös oraviksi kutsutaan).

Siirtolapuutarhassa saa olla vain hedelmäpuita, ja niitähän minulla piisaa: 4 omenapuuta, 2 kirsikkapuuta ja 1 luumupuu. Kivojahan ne, omenapuutkin järkyttävän satoisia. Mutta mutta.

Hedelmäpuut ovat kuin valkoinen leipä, nössömäistä hienostelua. Oikeat puut ovat kuin rehellistä ja henkeä ravitsevaa supisuomalaista ruisleipää (ehkä pettuleipääkin tehtiin männystä eikä mistään krumeluurikriinunasta). Vielä kun siirtolapuutarhassa hedelmäpuitten kokoakin rajoitetaan ripauksen yli neljään metriin, niin se ovat naurettavan nöpösiäkin.

Kaipaukseni oikeisiin puihin näkyy mökissäni siinä, että seinälle on valittu Cole & Sonin Tree-tapetti, joka tuo edes jotain metsämäistä tuntua palstalleni. 

Ja kotiini tilasin Swedesen Tree-naulakon, tosin Itella on hukannut sen postissa, joten saa nähdä koska sen saan. Tuohon kun ripustelen jouluksi valoja ja koristeita, pääsiäiseksi pupuja ja tipuja, keväällä lintuja ja kaikkina muina aikoina merkkilaukkujani, niin avot!

Juhlia lyhyen ja pitkän kaavan mukaan

MarjisXmasCalenderissa avautuvassa luukussa toivotaan tänään lisää puutarhajuhlia!

Puutarhajuhlissa juhlitaan loppuviimeksi aina kesää. Se on se tärkein juhlakalu, joka ansaitsee ruokauhrit ja jolle kohotetaan maljat. Ja jos kesä oikuttelee antamalla vieraille sadetta tai tuittuilee tuulella tai kangistaa kylmällä, niin minkäs teet, päivänsankarilla on oikeus diivailla.

Viime elokuussa tuli 10 vuotta täyteen Marjiksessa. Olin miettinyt speed partying -konseptin ”Juhlat 20 minuutissa”. Idea oli juhlia mahdollisimman monen mökkituttavan kanssa privaatisti, ei siis suuria massoja kerrallaan.

Vieraita olisi lappanut portista 20 min välein. Jo kutsukorteissa mainitut selkeät vierailuajat, kuten ”Tervetuloa klo 14.20–14.40 väliseksi ajaksi.” olisivat olleet täysin mahdollisia puutarhassa, jossa kaikki asuvat alta 10 min kävelyn päässä toisistaan. 

Vähän vieraammista vieraista olisi ajassa jäänyt tunne, että aika oli just optimaali ja tutuimmista vieraista kaipaus, että tätä pitää saada lisää. 

Speed partying -idea oli hieno ja täysin toteuttamiskelpoinen. Sitten mun kissapenteleen pyllystä löytyi pahanlaatuinen kasvain, enkä ollut koko kesänä yhtikäs juhlatuulella. Ehkä ensi kesänä?

 Luumubileet 2004, tämän jälkeen ei näin paljon luumuja ole nähtykään

Alaston puutarhuri

Koska töissä pitää joka jouluksi kiirehtiä koko maailman valmiiksi, myös MarjisXmasCalenderissa toivotaan nyt 9.12. ylimääräistä puutarha-apua.

Hommista 85 % teen innoissani, sehän on ihanaa käsillä luomista ja nautinnollisen fyysistä touhuamista. Jotakin olisin silti valmis delegoimaankin. Esimerkiksi viikoittainen ruohonleikkuu on tylsyydessään niin tappavaa, että paljon mieluummin senkin ajan käyttäisin johonkin muuhun mukavaan. Vaikka siemailisin kylmää valkoviiniä patiolla ja tekisin suureellisia suunnitelmia.

Joulupukki, lainaa niitä ahkeria tonttujasi! Eihän niillä kesällä ole muuta puuhasteltavaa, joten hyvin joutaisivat kitkemään puutarhaani.

(Ja jos olen oikein kiltti, niin jätäthän tontut sikseen ja lähetät sen sijaan komean Adoniksen, joka voisi sekä kokata että hoitaa puutarhaani ihan aatamimaisen nudena, tai no, raparperilehti peittonaan, jotta naapurien mielenrauha säilyisi.)

Vapautta puutarhaan!

Itsenäisyyspäivänä 6.12.  MarjisXmasCalender ryntää liput liehuen puutarhan aidalle vaatimaan vapautta. Ei eläimille eikä  puutarhatontuille vaan siirtolapuutarhureille.

Siirtolapuutarha on kuin hyvin säädetty tehdas, jossa liukuhihnalta työntyy tismalleen samanlaisia mökkeröitä ja puutarhoja. Oikein rumasti sanottuna "aivan kaikki" on säädetty: pensasaitojen korkeudet, palo-ojien leveydet, kuinka ison pation saat rakentaa ja koska ajat nurmikkosi. Kannatan sydämestäni näitä kaikkia, mutta silti...

Rakas Joulupukki, toisitko sitten joskus kun kerkeät, vaikka tulevien vuosikymmenten saatossa, hieman vapautta ja yksilöllisen luovuuden mahdollisuutta myös siirtolapuutarhaan?

Tietenkin yhteispuutarhassa pitääkin olla säädökset. Kamalaltahan alue näyttäisi, jos mökkinsä saisi rakentaa vaikka kolmikerroksiseksi ja 80-neliöiseksi. Tai jos tonttia reunustaisikin 15-metrin korkuinen kuusiaita. Tai mökki olisi väriltään musta tai vaaleanpunainen.

En kaipaa revoluutiota, vaan ihan piskuista evoluutiota. Enemmän voisi sallia sellaista yksilöllistä soveltamista, joka olisi nykyaikaista ja tyylillisesti alueelle sopivaa. Aika kiitää eteenpäin kuin pendolino, mutta siirtolapuutarha jumittaa itsepintaisesti poterossaan.

Ihan salaa joskus toivon, että kaikki kukat saisivat vähän vapaammin kukoistaa. Mutta jos haluaisin toiveeni toteuttaa, minun olisi lähdettävä siirtolapuutarhasta jonnekin avoimemmille nurmikoille temmeltämään. Huoh, ehkeipä toteudu tämäkään toive... 

Strawberryfields for ever

Tänään 4.12. MarjisXmasCalender heittäytyy joulutoiveissaan keskelle ihanimpia lapsuuden kesiä Niinimaalla, jolloin aurinko paistoi joka päivä, järvivesi oli trooppisen lämmintä ja jälkiruoaksi sai vastapoimittuja mansikoita omalta mansikkamaalta!

Mansikka on kuin kissa: täydellinen sellaisenaan mitään poistamatta tai lisäämättä. Mansikoiden tuoksu huumaa. Rakenne ja suutuntuma ovat suorastaan syntisiä. Maku on täyteläisen himoittava ja raikas yhtä aikaa. Mansikka on pelkistettyä kauneutta, kun vastavärit punainen ja vihreä ovat sievästi sovussa kuitenkin salaa kilpaillen. Onko mansikalla ääni? Jos sen kuulisi, se todennäköisesti jättäisi varjoonsa hypnoottisen John Lennoninkin.

Oooh Joulupukki, tuo minulle lahjaksi MANSIKKAMAA!

Mansikoihin sisältyy valtavat määrät kiteytynyttä tiivistunnelmaista kesää. Tässäpä maabrändiä kehittäville idea:  Jokaisella suomalaisella pitäisi olla oikeus omaan pieneen puutarhaplänttiin ja masikkamaahan. Kyllä siinä kasvun ihmettä ihaillessa ja omasta työstä nauttiessa innovatiivisuuskin kasvaisi ja talouselämä notkistuisi. 

Mahtuisikohan Marjikseen mansikkamaa, edes piskuinen? Oikeastaan jo nimeni velvoittaa minua perustamaan mansikkamaan! Lähettäisinkö Korvatunturille toiveen lavankauluksista ja mustasta mansikkamuovista...?

Puutarhatoiveiden tynnyri avautuu

Tänä vuonna MarjisXmasCalender on täynnä toinen toistaan himottavampia puutarhatoiveita. Onhan juuri joulu se aika vuodesta, jolloin kaikki toiveet ovat sallittuja. Joten käydäänpä heti ammentamaan pohjattomasta puutarhatoiveiden tynnyristä.

Jos saisi vain yhden toiveen ja sen mukana kaikki, niin se olisi tämä: TILAA, TILAA ja TILAA.

Miten vaikkapa kolminkertaisesti enemmän tilaa moninkertaistaisi onnen? Siten, että tila tuo mukanaan runsautta, vaihtoehtoja, mahdollisuuksia. Ei olisi enää jatkuvaa tilan ahtaudesta johtuvaa pihtailua ja kompromissien kompromisseja, vaan aina voisi ryhtyä puutarhakeksinnöissään hip hei heti tuumasta toimeen.

(Tosin valtavan suuressa puutarhassa olisi myös valtavasti enemmän töitä. Se tarkoittaisi valtavasti enemmän tekemättömiä töitä. Se tarkoittaisi valtavasti enemmän huonoa omaatuntoa.)

Mutta isoon puutarhaan voisi laittaa kasvihuoneen, niityn, huvimajan, vesilammikon, kuusiaidan, päärynäpuun, vaahteran, pajuaidan... aivan kaiken ihanan ja vielä paljon lisää!

Tämä haave on niin vahva, että näen säännöllisesti unta, jossa jotenkin mystisellä tavalla sekä tonttini että mökkini neliömäärät ovat yhtäkkiä moninkertaistuneet.

Toteuttaako Joulupukki haaveeni tänä jouluna? Tai koskaan? Epäilenpä. On siis otettava lapio kauniisti käteen ja tyydyttävä omaan pikkiriikkiseen siirtolapuutarhatonttiin ja tehtävä siitä mahdollsimman nautinnollinen elämys. Mitä se tietenkin on aina ollut ja on aina olevakin.