torstai 31. toukokuuta 2012

Kaiken katoavaisuudesta

Koko Marjis uinuu valkoisessa vaahdossa, kun omenankukat ovat nyt hennon haurautensa huipulla.

Mutta siinä tämä elämän suurin kärsimys onkin: Näen patiolla jo ensimmäiset pudonneet valkeat lehdet.
Elämä on inhottavaa jatkuvaa muutosta. Se on ehdottomasti kaiken kärsimyksen lähde.

Vai menikös se sittenkin niin, että kärsimys johtuu asioihin tarrautumisesta? Tarrautuminen aiheuttaa kärsimystä, koska elämä ja olosuhteet ympärillä muuttuvat koko ajan. Se mitä olin eilen, olin eilen.

Omenankukkiin ei siis kannata tarrautua. Voin nauttia niistä tuhatvolttisen läpättävällä intohimolla juuri nyt, koska nyt on juuri nyt. Ja kun nyt on ohi, on jo uusi nyt ja entiseen nytiin kiinnittyminen tuottaa vain kärsimystä ja kaipausta johonkin, mitä ei enää ole, eikä koskaan samanlaisena tule olemaankaan, ei vaikka matkakumppanina olisi itse Tohtori ja ajopelinä Tardis.

Hereillä tässä hetkessä pysyminen on ehkä elämän vaikeimpia taitoja. Tunnustan olevani tarrautuja, kaikki ihohuokoseni ovat pelkkää tahmeaa liimapintaa. Miksei ajassa voisi olla edes jotain poikkeuksia, miksei aika voisi pysähtyä, miksei edes viattomat omenankukat voisi säilyä iäisesti? Miksei?

Ja miksen mä saanut säilyttää mun omaa työhuonetta.

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Keinullinen uusia ideoita

Puutarhaa tulee katseltua aina samasta kulmasta. Minä ainakin istuskelen mieluiten patiollani tuvan välittömässä turvassa ja siitä vinkkelistä tarkkailen faunaa ja flooraa. Jos joskus sattumalta katselenkin puutarhaani esim. Sepon mökin nurkalta, niin avot, puutarhani näyttääkin ihan erilaiselta - isolta ja hirmuisen kukikkaalta.

Niinpä olenkin nyt hankkinut puutarhakeinun. Paitsi että siinä on aivan ihana tuuditella ja keinu kuuluu suomalaiseen puutarhaan kuin Väyrynen vaaleihin, niin halusin keinun myös päästäkseni tarkkailemaan puutarhaani eri kulmasta.

Keinun viereisessä Ekolähiö-penkissä vallitsee ylienerginen kelta-oranssi dominanssi. Keinua vastapäätä hehkuu majasteetillisessa arvokkuudessaan Lilium. Sen takana on perunamaa ja kasvimaa ja marjapuskat ja luumupuu ja kirsikkapuut ja ja ja...  Huh, nyt jo pyörryttää se puutarhaideoiden vyöry, jonka keinuttelu uudessa kulmauksessa tulee aiheuttamaan.

PS. Ottokin kaipaa keinua ja aivan erityisesti sen pehmusteita. Pari päivää sitten juoksin kotikatuani ja katselin naapureiden pihoja. Mutta yhtäkkiä oli lyötävä jarrut pohjaan: naapurin keinussa liekutteli onnellinen musta katti! Eikä Otto liikahtanutkaan, vaikka käskin sen heti kotio. Ei tietenkään tullut, kun naapurin keinussa oli pehmusteet ja mulla ei vielä.

maanantai 28. toukokuuta 2012

Kertaustyylit

Jos kirjoittaa jo kolmatta vuotta blogia puutarhasta, niin syklisen maailmankulun mukaisesti samat asiat tulevat väistämättä uudestaan vastaan. Tai kuten Mr Scott toteaa Captain Kirkille: You can't change the laws of physics. Niinpä ainakin näitä asioita olen taas tänä keväänä jo ehtinyt pohtia:

Hakaniemen torilla kuultu loistava winkkelöinen siitä, miten sipuleita oikeasti kannattaa istuttaa:
Wiher-Sipuli-Winkki

Violetti esikkopuska kevätpuutarhassa saa minut ajattelemaan värien kiertoa. Violetti ei ihan oikeasti kuulu kevääseen, eihän?:
Marjiksen tähti vko 19

Vadelmapuskia siivotessani muistelin sitä siunausta, että yhtenä vuotena syksyllä oli niin kiire, etten leikannut sen kesän vadelmia. Se on nimittäin keväällä niin paljon helpompaa:
MWWW2 eli Minnan WerratonWiherWinkki

Keltainen vaara on taas yksipuolisesti jo julistanut jokavuotisen sodan. Toivottomia taisteluita käydessäni muistelen, miten suuri henkinen vaikutus voikukilla voi oikeasti olla pieneen ihmiseen (vai?):
Miten voikukka tekee minusta paremman ihmisen?

Aina jäädessäni haukkomaan henkeä upeiden noin 30 kerrotun tulppaanin äärellä, ajattelen että tämä ihanuus olisi ikuistettava. Mutta hei, sehän on tehty jo:
Marjiksen kaunotar vko 20

Voin vain todeta  Sinuhen ja Saarnaajan sanoin: ei mitään uutta auringon alla. Mutta onneksi "Kaikki elämässä löytyy puutarhasta", joten ei aiheet tähän lopu. Lupaan.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Tulostavoitteet ne on tulppaanillakin

Profeetta Muhammedilla oli tulppaanimania. Hän kirjoitti: Hän, jolla on kaksi leipää, ostakoon toisella leivällä narsissin kukkia. Näköjään mulla on joka syksy ylimääräistä leipää kun tulen aina ostaneeksi pari pussillista tulppaaneja. Näin keväällä puutarha onkin sitten täynnä toinen toistaan ihmeellisimpiä lajikkeita. 

Suosikkini on ehdottomasti tulipunainen kerrottu tulppaani, joka näyttää ihan pionilta. Seuraava suosikkilistallani on violetti hapsureunainen kaunotar, joka on jotenkin dekadentti ja piskuisen syntinen, kuin 20-luvun cancan-tyttö.

Viime syksyn hankintoja oli pari valkoista tulppaania lisää Villen haudalle sekä tämä todellinen kummastus: monikukkainen tulppaani. Onko tulppaanillekin tullut tehotavoitteet vastaan, kun yksilön pitää haarautua moneksi ja tuottaa monta kukkaa?

Mutta ahneuden realismi ei ole vielä tässäkään. Kun kaikki on jo niistetty, niin sitten vaaditaan vielä lisää ja lisää. Koska mikään ei nykytaloudessa riitä. Ei edes tulppaanilla: Sen pitää monihaaraisuuden lisäksi olla vielä kerrottu. 

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Vadelmaindeksi

Aina kesällä hämmästelen torilla ja kaupassa vadelmien hintoja. 250 g rasia saattaa maksaa ehkä jopa 4 euroa! Kuka hullu maksaa 4 euroa moisesta ropposesta, nehän kasvaa kotipuutarhurillakin ihan ilmaiseksi!!!

Niinhän sitä voisi luulla. Tänä kesänä aion oikeasti laskea, mitä puutarhavadelma maksaa.

Meillä siirtolapuutarhassa vadelmia käytetään raja-aitoina. Keväällä näkee kivasti kaikki naapurien naapuritkin, mutta kesäkuun alussa on lehti niin tiheää, että privaattielämään on pienoinen mahdollisuus.

Minullakin on vadelma-aita, arviolta noin 25 m (käyn mittaamassa ja päivitän lukeman). Leveyttä on ehkä runsas metri eli kasvustoja on kahdessa rivissä. Hmmm, 25 m X 1,20 m = n. 20-30 litraa vadelmia.

Nyt on vasta toukokuu ja olen jo käyttänyt n. 9-10 tuntia vadelmiin. Kevään ensi töitä on katkoa kaikki viime kesänä satoa tuottaneet oksat. Se on keväällä helppoa, kun oksat ovat puutuneet ja napsahtavat kivasti katki. Aikaa kului noin 2,5 tuntia. Seuraava työ on niiden hakettaminen, johon kului noin 2.5 tuntia, tosin siinä oli muutama marjapuskan ja ruusun oksakin mukana.

Sitten oli rikkaruohot, erä 1. Aikaa kulunut tähän mennessä n. 5 tuntia.

Ja hei, en ole tänä vuonna tehnyt vielä mitään vadelmapuskien tukikepeille ja -nauhoille, jotka taas vaativat uusimista. Puhumattakaan tukilankuista, jotka estävät vadelmapuskan valumista palokäytävälle.

Heinäkuussa alkaa varsinainen vadelmavankeus eli vadelmien poimiminen joka toinen päivä. Sitä ennen rikkaruohot pitää vielä pari kertaa noukkia, työtä 25 m x 1,2 m, jiihaa!

Ymmärrän toki, että vadelman hinta torilla ja kaupoissa perustuu siihen, että vadelma on hankala poimittava, jokainen marja pitää nappasta omilla silkkikätösillä. Niin olen aina ajatellut, mutta tänä kesänä lasken joka ikisen vadelmapuskissa viettämäni tunnin jaettuna vadelmasadolla. Sitten annan jonkin arvon omalle työlleni (mitähän siihen laitan, minimipalkan vai asiantuntijan korvauksen?) ja kerron sen kaikella työllä. Vadelman hinta syntyy siitä.

Jotenkin alan jo nyt epäillä, että vadelmien torihinnat ei olekaan niin tuulesta temmattuja...

Päivitys:
Elokuussa päivitetty vadelman hinta löytyy täältä

perjantai 18. toukokuuta 2012

Kaveria ei jätetä

Puutarhaistutuksissa on ohje, että kasveja ei tyrkättäisi yksinään kukkapenkkiin, vaan että niillä aina olisi turvaa samanmielisistä lajitovereista. Eli ei yhtä erakkoa, vaan mieluummin kolme samaa kasvia kerralla. No, lisääntyyhän monet kasvit aivan kanimaisella innolla eli kun yhden hommaa, niin parin vuoden päästä siinä onkin jo kamala pöheikkö harvennettavaksi.

Tänä keväänä katselin helmililjoja. Olen pitänyt niitä kauniina, mutta jotenkin mitättöminä. Nyt  keksin mistä se johtuu: ennen mun helmililjat on värjötelleet erillään, kaukana kavereista. Vaikka näyttävyys tulee juuri sinisenä ryöppyävästä ryhmästä, sinipaitojen joukkovoimasta.
 Toinen seurallinen kaveri on lehtokotilo, tuo nälkäinen nilviäinen. Aina kun bongaa yhden yksilön, kannattaa pysähtyä ja asentaa silmät kotiloröntgenille. Kotilon paras kaveri ja usein toinenkin on lähellä, samalla ostarilla. Onhan se kiva yhdessä frendien kanssa päätyä joukkotuhoasemalle, siellä on parhaimmassa tapauksessa pari sukulaistakin jo paikalla eli kuolonbileet pystyyn vaan. 

maanantai 14. toukokuuta 2012

WOW vai old school?


Puutarha-aakkoset ovat edenneet kohtaan W niin kuin WOW, tai suomeksi wau tai pelkkä vau. Eli johonkin sykähdyttävään, pysäyttävään, henkeäsalpaavaan.

Onko puutarha WOW? Se on ehdottomasti WOW kun omenapuut hehkuvat kuin kalpeat ylioppilaat tulevaisuutensa kynnyksellä. Tai kun aamulla huomaa, että ensimmäinen vaaleanpunainen pioni on levähdyttänyt kaikki lehtensä levälleen. Tai kun karvainen unikkopallukka arvailee aukaistako itsensä kokonaan tälle mädälle maailmalle vai jäisikö sittenkin umppuunsa ja pitäisi koko kauneutensa itsellään.

Versaillesin puutarha on ehdottomasti WOW. Isän ja äidin puutarha kotona Alavudella on kiistämättä WOW. Joskus jopa Stockan puutarhaosasto onnistuu yllättämään.

Ehkä puutarha kuitenkin enemmän on turvallista ja perinteistä old schoolia. Tuttua. Puutarha on jatkuva olotila, yhtäaikaa lepopaikka ja jatkuvan ahkeruuden ahjo.

Ohikiihdyttävät WOW-tuokiot tuovat lisäsykähdystä. WOW-hetken yllättäessä voi vetää syvään henkeen kauneutta ja tallentaa se kaikilla aisteilla. Hetki menee ohi nopeammin kuin haluaisikaan – nousuhumalakaan ei säily, flow ei ole ikuista eikä rakastumisen huumakaan kestä kuin tieteellisesti lasketun ajan.

WOW on häivähdys ja sen salaisuus on täysi läsnäolo (vinkiksi vaan kaikille, jotka pettyivät Helsingin uponneeseen WOW-arkkitehtuuri-Guggenheim-hankkeeseen).

torstai 10. toukokuuta 2012

Yksityisomistuksen ääliömäisyydestä

Mökin kylkiäisenä  tuli myös oksasilppuri, tuo puutarhurin ylin ystävä. Heti silloin syksyllä naapurit leikkasivat vadelmansa ja niinpä minunkin oli kaivettava ohjekirja esille ja tartuttava oksasilppuria sähköjohdosta.

Ohjekirja pelotteli minut melki hengiltä. Ryntäsin heti ostamaan suojalasit, pukeuduin pitkähihaisiin ja -lahkeisiin vaatteisiin ja kumisaappaisiin ja varmistin, että naapurit ovat huutoetäisyydellä. Silti hakettajaa käynnistäessäni olin varma, että se helvetinkone aikoo silputa myös minut pieneksi veriseksi katteeksi.

Hakettaja toimii mainiosti ja se on tarpeellinen. Mutta sitten päästään ongelman ytimeen, jonka nimi on yksityisomistus. Miksi ihmeessä minun pitää omistaa jokin tavara, jota käytän tasan kerran vuodessa max 2 tuntia? Ja miksi kaikkien Marjiksen yli 300 mökkiläisen pitää kunkin yksinään omistaa samanlainen tilaa vievä hirviö?

Eikö juuri siirtolapuutarha, jonka arvoissa ekologisuus on kärkipäässä, pitäisi olla edelläkävijä myös turhan tavarapaljouden karsimisessa ja sitä kautta ympäristön kunniottamisessa? Tämä oli ajatuksenani viime kesänä Marjiksen hallituksessa, kun päätimme hankkia yhdistykselle tiettyjä tarve-esineitä kaikkien mökkiläisten vuokrattavaksi. 

Nyt olen onnellinen yhteisomistaja. Myin juuri oksasilppurini erittäin edullisesti eteenpäin ja ensi keväänä ja kaikkina elämäni tulevina keväinä vuokraan oksasilppuria yhdistykseltä. Ja puuladossani on nyt älyttömästi enemmän tilaa, kun se kömpelö rohjake on poistunut elämästäni. Hmmm, mitähän ostaisin sinne tilalle...?

maanantai 7. toukokuuta 2012

Huipputrendikäs siirtolapuutarha

Kun vuonna 2003 ostin siirtolapuutarhamökin, en kuvitellutkaan kohta surffailevani trendiaallokon ylimmillä pärskeillä. Päinvastoin. Vähän pidin ostostani mummomaisena ja maalaisena - pahimmillaan jopa aavistuksen keskustalaisena, jumala paratkoon.

Mutta sitten kaikki kotoilutrendit löivät itsensä läpi, tuli lähiruokabuumi ja kaikki piti olla luomua ja puutarhanhoitoon käytetty raha maassamme jatkoi eksponentiaalista kasvuaan. Ja kas kummaa, täällä siirtolapuutarhassa kaikki tänä päivänä trendeiksi luetellut asiat ovat ihan pelkkää arkipäivää. Näin ajattelin taas kerran, kun luin kevään Gloria Puutarha -lehteä ja sen trendikatsausta. Ensin käytiin läpi Lontoon Chelsean puutarhanäyttelyn kevään teesejä:

Materiaalien kierrätys. Vanhat vajat ja työkalut saavat uuden arvon puutarhan koriste-esineinä. Myös käytetyt laudat, ovet ja tiilet otetaan uusiokäyttöön.
No kappas, niin meilläkin Marjiksessa! Jonkun pihalla vanhat kottikärryt toimivat kesäkukkapenkkinä, toisen seinustalla on kokoelma ruosteisia isoisänaikuisia työkaluja näytillä. Itsekin olen kierrättänyt vanhan lipputangonrungon ja laavakiviä kukkapenkkien reunuksiksi.

Luonnon arvostaminen. Puutarhaa hoidetaan niin, että se kuormittaa luontoa mahdollisimman vähän.
Halloota, olisikohan se ekologisuus, joka on koko siirtolapuutarhan kantava idea. Kaikenlainen kierrätys kuuluu asiaan ja kasveille lämmitetään vartavasten auringossa ihmeelliset nokkosvedet ja itsestä tirsutettua ureaa annetaan kompostin herätteeksi.  Kun tilaa on vähän, sitä  on aikaa ja mahdollisuus hoitaa luontoa kunnioittaen.

Perinnekasvit kunniaan. Kuten lähiruoka myös lähitaimet ovat haluttuja. Kestäviä maatiaiskasveja himoitaan ja taimia vaihdellaan ystävien kesken.
Jep jep, sanois Salekin tähän. Kahden virallisen taimienvaihtotorin lisäksi taimet kulkeutuvat Marjiksessa lähinaapureiden kesken tai kenen kanssa nyt kulloinkin tulee joku kiva kasvi puheeksi. Pihtaaminen köyhdyttää, jakaminen rikastuttaa (Tämän ajatuksen äärelle toivoisin Suomen lainsäätäjienkin pysähtyvän ja lopettavan hyvinvointivaltiomme alasajon).

Urbaani viljely. 
Siirtolapuutarha oli ennen kaikista urbaaneinta mitä saattoi olla, nyt on uutuutena gorilla- ja joutomaaviljelyä. Hyvä niin! Itse kasvatettu ruoka on parasta!

Chelsean jälkeen Gloria Puutarha luettelee trendejä maailmalta:

Elämän laatu. Kasvit ja suhde luontoon ovat osa tasapainoista elämää.
Jotenkin aina ajattelen sitä siirtolapuutarhan siunausta, että se puutarha ei ole kotona, vaan se on ihan erillinen elementti elämässä. Kaikilla siirtolapuutarhureilla on älyttömän lähellä kotia toinen koti, jossa on aina kesä ja aina loma ja aina kivaa tekemistä. Se tuo vaihtelua, tasapainoa ja antaa roppakaupalla terveellistä ulkoilmaa ja kummallista liikuntaa elämään.

Yhteisöllisyys.
Voisihan siirtolapuutarhassa tietty mököttää mökissään ihan yksinkin ja katsoa aina muualle kun joku naapuri osuu silmiin, mutta ei kai siinä kauheasti olisi järkeä, eikä se sopisi tähän filosofiaankaan, eihän?

Hyötyä ja kauneutta.
Aikoinaan siritolapuutarhoissa kasvatettiin oikeasti ruokaa tarpeeseen. Nyt nautiskellaan omista salaateista ja yrteistä ja kukkaloistosta. Ja puutarhanhoitoluennoilla meille on Marjiksessa jo monena vuonna kerrottu, että kukkapenkkiin voi istuttaa hyötykasveja ja kasvimaalle kukkia. Ja uskotaanhan me se, mullakin on persiljaa perennapenkissä ja se on siellä syötävän kaunis!


keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Puutarhasuunnittelija tuli kylään, osa 1

Ihan loppusyksystä kutsuin puutarhasuunnittelijan tarpomaan pihalleni. En halunnut mitään ihmehömpötystä, vaan jonkun, jolla on jalat maassa ja järki päässä ja joka olisi sinut alueen kanssa. Ainut etäisesti tapaamani puutarhasuunnittelija oli Muhevaisella työskentelevä Kirsi Tuominen, joka aiemmin Uudenmaan Marttojen puutarhaneuvojan roolissa on käynyt meillä Marjiksessa luennoimassa varmaan joka kevät. Häneltä on myös ilmestynyt kirjoja mm. kompostoinnista ja tuoksuvasta puutarhasta. Ja nyt kun tarkemmin ajattelen, niin taisi hän olla YLEn Puutarhaunelmissakin.

Kirsi tuli kylään. Katselimme pihaani ja kerroin sen ongelmakohdista ja toiveistani. Halusin kaataa yhden omenapuun ja laittaa sen tilalle ison kukkapenkin ja tarvin siihen kasvisuunnittelua. Halusin vesiaiheen. Mökin ja orapihlaja-aidan väliselle joutomaalle halusin jotakin. Yms. pientä ja mukavaa.

Kirsi kuunteli ja katseli ja kyseli ja mittaili ja ehdotteli ja keskusteli.

Nyt täytyy antaa kaikki kunnia ammattilaiselle. Kuten kaikki tiedämme työelämästä, harrastuksista ja perhe-elämästä: liian lähellä oleviin asioihin sokeutuu ja sitä vaan kiehuu omissa liemissään päivästä, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Mutta ammattilainen katsoo asiaa kokemuksen ja volyymin tuomalla viileydellä. Asiantuntija näkee ratkaisuja siellä, missä amatööri vain pörrää ongelmien ryteikössä.

Niin Kirsikin. Hän hahmotti pihani asiantuntijan silmin ja teki ehdotuksia, joita en itse ikimaailmassa olisi keksinyt.

Esimerkiksi istutusten muodostamat kokonaisuudet. Pihaan tuo rytmiä ja struktuuria, että kukkapenkit, pensaat, puut ym. ovat mieluummin ryhminä kuin yksittäisinä saarekkeina. Tiesinhän minä sen, tietenkin minä tiesin, mutta näköjänsä tarvitsin silti ulkopuolisen antamaan ehdareita. Esim. pation lähellä olevan kukkapenkin hävittämisllä saisin lisää avaruuden tunnetta pihalleni.  

Tai että voisin pystyttää ruusuköynnösportin, joka johdattaisi keinusaarekkeeseen. Tai että voisin käyttää koristekiviä vesiaiheen ympärillä sitomaan sen yhteen pation ja ruusualtaan kannsa.

Kirsi piirsi suunnitelmansa mittapaperille ja kirjoitti kasvien nimiä ja antoi parin tekijäfirman yhteystiedot.

Ja sitten tietenkin se kiinnostavin kysymys eli mitähän tää lysti kustansi? Vastaus se vasta ilahduttava onkin:  Neuvontakäynnin hinta oli 77 euroa tunnilta ja seuraava alkava 0,5 tuntia 38,50 + kilometrikorvaus. Kirsi viihtyi piskuisessa pihassani pari tuntia ja keikka sisälsi siis mittapiiroksetkin. 

Mutta kuinkas sitten kävikään kun väliin tuli talvi ja sitten putkahti uusi iloinen kevät ja oli aika tehdä piirustuksista totta? Stay tuned!

tiistai 1. toukokuuta 2012

Lapsista kaunein

Intohimo ja tekemisen halu ovat ylitsevuotavia näin kauden alussa. Käsissä syyhyää päästä tonkimaan, kääntämään, kantamaan, siirtämään, kaivamaan. Olo on omnipotentti ja tuntuu, että aikaa olisi loputtomasti. Nythän on vasta vappu ja olen tääällä lokakuun puoleenväliin saakka! Kyllä tänä kesänä ehdin aivan vaikka mitä, toteutan kaikki puutarhasuunnitelmani aiemmiltakin vuosilta, tänä kesänä ehdin vaikka kaivaa sen amerikankuopan, jota jo lapsena aloitin ja joka kulkee maapallon läpi suoraan Amerikkaan.

Alun illuusio on ihana ja voimaannuttava. 

Olen uuden äärellä, energinen, innostunut, muutoshaluinen, mull'on tulivuori sisälläin. Olen taas rakastunut ja pyyhin hikeä vaaleanpunaisten silmälasieni alta. Puutarha on kumppanina säälimätön ja vaativa. Se haluaisi kaiken aikani ja panostukseni ja ottaisi vaan lisää. Laiminlyönteihin se suhtautuu marttyyrimaisen passiivis-aggressiivisesti näyttämällä kuivahtaneelta, väsähtäneeltä, ylikasvaneelta, rikkaruohoiselta (wink wink). Kyllä kyllä, tänä kesänä saat aivan kaikkeni, minä lupaan!

Miksei aina voi olla - ei toki perjantai - vaan kevät? Kevät kun en enää kulje Hakaniemenrantaa vaan vedän keuhkot täyteen puutarhan endorfiineja ja silmät täyteen vihreää, vihreää, vihreää

Nazim Hikmetin runo hyvin kuvastaa odotusta ja kaikkea sitä ihanaa, mitä elämä tuo tullessaan:

Meristä kaunein on vielä purjehtimatta.
Lapsista kaunein on vielä kehdossaan.
Päivistä kauneimmat ovat vielä elämättä.
Sanoista kaunein jonka haluan sinulle sanoa, se on vielä sanomatta.