Ei nimi ruusua pahenna...?

Muoto ja sisältö käyvät tässä universumissa jatkuvaa kamppailua. Milloin on vallalla sievä bling-bling, milloin on taas aika keskittyä syvällisempiin arvoihin. Tämä on pohdinnan aiheena tänään vuoden pimeimpänä päivänä 22.12. ja sitaatti tulee itseltään William Shakespearelta näytelmästä Romeo ja Julia:

What's in a name? That which we call a rose by any other name would smell as sweet. 

(Vapaa käännös: Mitä nimellä on merkitystä? Vaikka kutsuisimme ruusua jollain muulla nimellä, se silti tuoksuisi ruusulta.)

Kielellä on kautta aikojen koristeltu asioita, mistä esimerkkinä sairaala > terveyskeskus, sateenkaarirautu > kirjolohi, Mustalahti > Aurinkolahti jne. Hyvä niin! Sanat kantavat merkityksiä, joten se, minkä nimen asioille annamme, määrittää myös suhtautumistamme.

Oikeastihan asiat, tunteet, ihmiset eivät ole hyviä tai pahoja. Ne vain olla möllöttävät tässä maailmankaikkeudessa. Mutta sitten leimakirves leiskahtaa ja asialle annetaan arvottava nimi tai tunne. Maahanmuuttaja = roisto! Koira = pelottava! Pinaattikeitto = pahaa! BB = roskaa! Pomo = epäoikeudenmukainen! 

Sanotaan ettei nimi miestä pahenna. Haluaisin olla hyvä buddhalainen ja ajatella noin, mutta ei. Mitäpä jos ruusun nimi olisi vaikka "maksaruoho". Ruusun lumoava ulkonäkö ja tuoksu eivät siitä mihinkään häviäsi, mutta ruusun markkina- ja ihanuusarvosta kyllä putoaisi puolet pois. Meikäläisen kaltainen sanojenrakastaja ei moista ainakaan kestäisi. Olenhan jo omassa käytössäni muuttanut maksaruohonkin nimeksi Syysihastus.

Joulu zen

Olin joskus iäisyyksiä sitten Kiinassa ja siellä tutustuimme myös puutarhakaupunkiin Suzou. Täytyy myöntää, että itämainen pelkistetty puutarha on rauhoittavaa. Ehkä puutarha kuvastaa ihmisluonnetta: länsimaisen puutarhan räiskyy värejä ja koreilee ja kukkii, itämainen puutarha muodostuu materiaalien ja mittasuhteiden harmoniasta ja pyrkii mielenrauhaan.

Kun ekan kerran eläissäni näin Akateemisen Kirjakaupan kassalla myytävänä pikkuruista zen-puutarha-laatikkoa, purskahdin nauruun. Tiskillä kökötti varmaan 10 x 15 cm matala puukehikko, jossa oli hienoista hiekkaa, pari kiveä (muovisia?) ja pieni nuken leikkeihin sopiva harava. Myyjä sanoi, että se rauhoittaa, kun päivittäin haravoi hiekkaa ja siirtää kivien paikkaa. Nauroin entistä kovempaa.

Jos ihmiset ihan oikeasti haluavat haravoida hiekkaa, niin hommatkoon kissan. Siinä tulee Zen gardeniin yllättävää eloa monta monituista kertaa päivässä.

Have fun:              http://www.youtube.com/watch?v=W1Pg2LJ9pvk

Montako siementä?

Joulu on yltäkylläisyyden ja ylettömän runsauden aikaa. Kaikkea on suorastaan liikaa, tuhlaavaiseen turhuuteen asti. Niinpä MarjisXmasCal luukusta avautuu tänään tällainen mietelmä:

Tiedän montako siementä on omenassa, mutta kuinka monta omenaa on siemenessä?

Luonto on loputon resurssien tuhlaaja ja kaikkea on moninkertainen määrä tarpeeseen nähden. Aivan kuin luonto holtittomasti viettäisi kulutusjuhlia ja jatkuvaa joulua. Ja siinäpä se viisaus ja loputtoman runsauden sampo onkin: luonto antaa kaikkensa elämälle ja palkaksi se saa - kaiken ja vieläkin lisää. Energia kiertää, runsaudella ei ole mitään pidäkkeitä!

Kukkia ja mehiläisiä

Vietimme tänään siskojen kanssa joululaulajaisia. Vaikka lauluääneni ei ihan taida olla Karita Mattilan tasoa, sain silti aina koulussa kasin musiikista, koska äitini oli musiikinopettajan lapsuudenkavereita. Tarkemmin ajatellen tuo taitaa olla niitä ainoita kertoja elämässäni kun olen hyötynyt suhteista... Mutta tämän aasinsillan kautta pääsemme vielä vähän mutkitellen asiaan eli avaamaan MarjisXmasCal luukkua tänään lauantaina 17.12:

Metsässä olisi hyvin hiljaista, jos vain ne linnut laulaisivat jotka parhaiten osaavat.
- Henry van Dyke

 

Ja oma käännös puutrhaksi:

Puutarhassa olisi hyvin autiota, jos vain kaikkein kauneimmat kukat saisivat kukkia.

Niin puutarhassa kuin oikeassakin elämässä on meneillään jatkuva casting. Kuorolaisten lisäksi tarvitaan solisteja, kuun seuraksi tähtiä, joulupöytään katetaan herkkujen lisäksi vihreitä herneitä. Puutarhassa aivan erityisesti tarvitaan sekä primadonnia että taustakasveja. Mikään ei korostu, jos kaikki kilpailevat tasapäisesti kauneudessaan.

Kun taustakasvit löytävät paikkansa täydentämässä kokonaisuutta, niin ne vasta upeita ovatkin! Esimerkiki hopeamaruna häikäisee yksinäänkin ja minun penkissäni se valospottimaisella hohdollaan nostaa värikkäät liljat täyteläiseen loistoonsa. Tai tarha-alpi (kuvassa), jota yritin hävittää monta vuotta. Luovutin ja siirsin sen kukkapenkistä omenapuun juurelle, missä se pitkään ilahduttaa keltaisella hehkullaan. Tai violetti syysasteri, joka yksinään olisi täystylsimys, mutta sillä on huippurooli tuoda vastaväriä matalemmille keltaisille kukkasille.

Ei raamatussakaan kai ihan turhaan sanottu, että antaa kaikkien kukkien kukkia. Ja entäs mehiläiset sitten: niille kukinto on tärkeintä ja niinpä se tasa-arvoisen iloisasti lennähtelevät kukasta kukkaan.

Puutarhapukuloistoa

Puutarha on aina ollut taiteilijoiden hehkeän hekumallinen muusa. Sitä on maalattu, runoeltu, sävelletty, muotoiltu, kirjattu romaaneihin. Jos ei live-puutarhaa ole ollut lähimaisemissa, on korvikkeeksi maalailtu vatiin nahistuvia still life -omenia (se oli tosin aikaa ennen ikuisesti eläviä vahanukkienkin kadehtimia Golden Deliciousiksia).

MarjisXmasCal nautiskelee tänään 12.12. kesäisestä pukuloistosta:

Taidegraafikko Kirsi Neuvosen "Wild srawberry dress" on herkullisen mausteinen. Triptyykki luo rakenteena vahvan ja perinteisen draaman, jossa pääjuoni saa tuekseen täydentävät sivuhenkilöt ja tarinaa edistävät pikkujuonteet.

Kuka puvun omistaa? Barokkipuutarhassa elävä prinsessa? Pariisilainen kulta-ajan midinetti? Köyhä ompelijaopiskelija, joka syö nälkäänsä metsämansikoita? Kaappihomopankkiiri, jonka salainen harrastus on pukujen ompelu? Cityvihreä luomumorsian? En tiedä, sillä kunnon taideteoksen tavoin taulu innoittaa katsojansa lukemattomiin tulkintoihin.

Työn orjat

Huh, palkkatyöviikko vihdoin takana ja siitä ilosta MarjisXmasCal haluaakin nyt makustella sen vastapainolla eli vapaa-ajan työllä. Päivän luukusta avautuu tällainen totuuden siemen:

Haluat punaisen tuvan ja kukkamaan.
Joudut maaorjaksi itsellesi.
Helena Anhava

Niin-pä! Varsinkin toukokuussa puutarhaa kunnostaessa ja heinäkuun vadelmatulvassa olo on kuin orjalla: hikinen, kiireinen, väsynyt, kipeä. Ihmettelenkin välillä, miten kukaan ehtii pitää perhettä ja puutarhaa yhtäaikaa, kun pelkkä puutarha jo niin syö miestä – puhumattakaan naisesta ja kissasta.

Puutarhakin asettaa dead-linet ja asiat on pakko saada tehtyä tietyssä aikaikkunassa (mikä typerä sana ja niin yök-taajaan käytetty). Mutta ankeasta palkkatyöstä, jota siis tehdään vain siksi, että kissa saisi päivittäiset Latz-pussinsa ja kalliit Royal Canin -naksunsa,  puutarha-ahertaminen eroaa kuin yö päivästä, vesi viinistä ja persut demokratiasta: työllä on ihan oikeasti merkitystä (!!!) ja se tuottaa iloa nyt heti, kohta ja tulevaisuudessa.

MOT.

Äkkilähtö Ranskaan

Näin sateisena päivänä, kun kaikki ympärillä vain valittavat väsymystä ja pimeyttä ja elämän ankeutta, tarvitaan edes puutarhajoulukalenterin panostus johonkin kauniiseen ja mielenrauhaa lisäävään. Otetaan siis äkkilähtö Ranskaan ja kuljeskellaan hetki upeassa puutarhassa!

http://www.youtube.com/watch?v=JgVpxD4QwGA&feature=related

Yksi maailman kuuluisimmista puutarhaturismin kohteista on impressionisti Claude Monet'n Giverny, josta mm. löytyvät livenä ne ihanat maalauksiin ikuistetut lummelammet.

Monet oli ensisijaisesti kuvataitelija ja hän toteutti taiteen lakeja puutarhassaankin: väreissä, muodoissa, kompositiossa. Hän esimerkiksi valitsi kukkia penkkeihin aina niin, että ne näyttivät perspektiivisestikin oikeilta, vaaleita eteen ja syvyysvaikutelman vahvistamiseksi tummia taakse.

Puutarha on järkyttävän iso ja eihän Monet siellä itse häärännyt, vaan hänellä oli muutama ahkera puutarhuri juoksutettavanaan. Niinpä sanotaankin, että maalaaminen oli Monet'lle kuin vaativa vaimo, jota kohtaan oli velvollisuuksia. Puutarha taas oli ihana vapauttava rakastajatar, jonka kanssa saattoi leikkiä ja luovistella.

Itsenäisyyspäivän joulukalenteriluukku

Tänään Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi MarjisXmasCal liputtaa yhteisöllisyydelle ja niinpä luukusta avautuu kuva viime syksyn yleisistä talkoista:  

Marjislainen jo 70-luvulta, Tasavallan Presidentti Tarja Halonen, tuli syystalkoisiin ja joutui haravan varteen. Kuvassa on myös toinen Tarja Halonen, nimittäin ruusu, jota puunhoitoon erikoistunut mökkiläisemme Ulma leikkaa.

Talkootyö on metka juttu. Siinä kun tehdään asioita yhteisön hyväksi eli se on sitä suuresti kaivattua ja peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä.

Meitä marjislaisia ei yhdistä kuin yksi ainoa asia ja sen Tarja kiteyttää kirjoituksessaan Maineikas Marjis -kirjaan näin: "Meillä kaikilla on yhteinen rakastettu - Marjaniemi."  Kolminkertainen eläköön-huuto Marjikselle ja mökkiläisten talkootyölle, joka pitää paikkaa kunnossa!

Hippiemood in MarjisXmalCal 4.12.

Sunnuntaisateen ja myrskyn innoittamana MarjisXmasCal löysi portin sisältään ja on aurinkoisissa hippitunnelmissa. Päivän luukusta avautuu tällä kertaa musiikkia, Pekka Strengin kipale Perhonen vuodelta 1972. Oi oispa jo kesä!

http://www.youtube.com/watch?v=eUcclNSGfJo&feature=related

Kaunis iloinen perhonen
kukkien mettä maistaa.
Niityillä sinisillä
aina on kiire sillä
Ja ihana aurinko paistaa!

Samaan syssyyn kannattaa kuunnella suorastaan hypnoottinen Pekka Strengin biisi Puutarhassa:
http://www.youtube.com/watch?v=FLffkxNAu6Y

MarjisXmasCal 3.12.

Hyvää joulukuun kolmatta kaikille! Ilma on ollut morsianmainen: aurinkoinen ja terveen raikas, täynnä onnea pelkästä olemassaolosta. Mutta nyt asiaan eli innolla avaamaan kalenteriluukkua, jonka ajatelmasta vastaa joku tuntematon fiksuilija.

I'm in therapy and gardening is cheaper than a psychiatrist. 

Puutarhan hoitamisella on tsunamimaisiin mittoihin ulottuvat määrät fyysisiä ja psyykkisiä vaikutuksia. Ensinnäkin saa (ja pitää) olla ulkona. Happea ja aurinkoa ja sadetta ja puhdasta ilmaa ja vapaita radikaaleja ja ties mitä hippionnellisuusyhdisteitä tunkee sisuksiin sellaiset määrät, että se ei voi olla vaikuttamatta muuten kuin mielialaa kohottavasti. 

Toiseksi saa liikuntaa. Tosin se voi olla kummallista pyllistämistä ja kyykkimistä ja kurottamista ja taivuttamista ja muuta outoilua. Ja ruohonleikkuu on parempaa kuin mikään kuntosalimeininki! Tuosta tulikin mieleeni, että pitäiskö ehdottaa Motivukselle, että se ottaisi ohjelmistoonsa tunnin nimeltä "Body&Mind&Ruohonleikkuu".

Henkisesti puutarhastelu on pelkkää plussaa ja bonusta ja etuohjelmaa. Siinä on jatkuvasti läsnä luovuus, itsenäinen tekeminen, kasvun seuraaminen, onnistumisen (ja epäonnistumisen) elämykset, kauneuden kokeminen, luopumisen opettelu ja niin edelleen aivan loputtomasti äärettömiin ja siitäkin peremmälle.

Onko puutarhanhoito sitten niin halpaa, on eri asia.

MarjisXmasCal avautuu!

Nyt kun netti ja FB on ihan täynnä joulukalentereita niin mä kans! Ta-da-daa, juuri nyt tässä avaruuden aikaikkunassa avautuu puutarha-aiheinen joulunodotuskalenteri MarjisXmasCal. 

Aloitetaan kaukaa ja komiasti, päivän ajatus tulee Cicerolta:

 Jos omistat puutarhan ja kirjakokoelman, sinulta ei puutu mitään.

Puutarha ja kirjat ovat kuin kaksi marjaa. Täynnä tapahtumarikasta elämää ja yllätyksiä. Ne myös noudattavat Aristoteleen Runousopin peruskaavaa: niissä on alkukohta, keskikohta ja loppu. Alussa on nuppuja ja viattomia päähenkilöitä, jotka eivät tiedä tuon taivaallista tulevista kohtaloistaan. Sitten alkaa kasvu ja rytinä, juoni vie mukanaan vastaansanomattomasti vierivän virran lailla, kasvit ovat kauneimmassa loistossaan ja elämä niin puutarhassa kuin kirjan sivuillakin on niin väkevää, että se nostaa ihokarvat törröllensä. Sitten tulee ilta, asiat lutviutuvat jonkinlaiseen ratkaisuun, on aika karistaa lehdet ja nukahtaa. Kirjan kannet suljetaan, puutarha vajoaa lumen alle herätäkseen taas seuraavana keväänä uuteen loistoon. Parhaassa tapauksessa kirjailijaltakin tulee taas uusi teos.

Puutarha ja kirjakokoelma avaavat aina uusia ihmettelyn aiheita opettaessaan kauniita ja raakoja elämän lakeja. 

Omistan puutarhan ja kirjakokoelman. Eikä minulta mitään puutu.

Vihapuhetta puutarhassa

Poliittisesti korrekti kielenkäyttö on edennyt jo puutarhaan ja sen asujaimistoon saakka. Vihapuhe ja halveksivaksi tarkoitetut ilmaisut ovat pannassa myös omalla istutuspläntillä.

Ennen vanhaan puhuttiin ihan estoitta kääpiöomenapuista. Kerrassaan sopimatonta! Nykyisin pidetään kieli keskellä suuta ja käytetään termiä "hillittykasvuinen omenapuu".

Rikkaruohokin on rotuvihaa lietsova termi. Monet "rikkaruohot" ovat terveellisiä ja ravintorikkaita kasveja, esim. nokkkonen, voikukka ja vuohenputki. Ja ovathan "rikkaruohot" kauniitakin, voikukkakin on valtaisan energinen ja iloinen keltapläjäys.

"Rikkaruoho" on vain kasvi, joka elää elämäänsä parhaalla osaamallaan tavalla, mutta puutarhurin mielestä väärässä paikassa. "Rikkaruohot" muuttavat aktiivisesti paremmille asuinmaille, ravinteikkaaseempaan multaan, virvoittavien kasteluvesien äärelle. Mikäs sen luonnollisempaa elämässä?

Aikavääristymä nimeltään juhannus

Huomasin taas kerran, että jollei puutarhassa saa jotakin aikomaansa puuhaa tehtyä ennen juhannusta, niin sitten asian voi suosiolla siltä kesältä unohtaa. Puutarhaelämässä vallitsee ihmeellinen  aikavääristymä: juhannukseksi on saatava koko maailma valmiiksi. Sama on tietty työelämässäkin, mutta siellä hommat jatkuu samalla turbovauhdilla heti loman jälkeisestä ensimmäisestä aamusta lähtien.

Mutta puutarha-aktiivisuus lopahtaa juhannukseen ja sillä siisti. Esimerkiksi nyt en ehtinyt ennen juhannusta ostaa yhden yhtäkään amppelia vaikka kesää olisi ollut jäljellä vielä monta kuukautta.  Niinkuin nyt siinä ajassa ei olisi voinut ostaa vaikka kymmentä uutta amppelia, mutta ei, sehän oli jo ihan myöhäistä siltä kesältä. Vaikka juhannuksestahan alkaa vasta lomat ja se paras aika puutarhasta nauttimiselle.

Alkukesä on kaiken uuden rakentamista, hommaamista, ahkeroimista. Juhannuksen jälkeen alkaa ylläpito- ja leppoistusvaihe, kunnon downshiftaus sanan varsinaisessa merkityksesä.

Puutarhamyymälöissähän tämä on ollut tiedossa aina. Toukokuussa ja kesäkuussa ihmiset (myös minä) ostavat hullun lailla kaikkea kallista roinaa puutarhaansa. Juhannuksen jälkeen voi aivan hyvin alkaa vaikka puutarhakalusteiden ale, eihän ne enää ketään kiinnosta, meni jo, so last season.

Onneksi ehdin jo toukokuussa tehdä puutarhaani ainoan uudistukseni eli hommasin pari viljelylaatikkoa salaateille ja yrteille. Kärhön hankkiminen jäi vain puheeksi - tänäkin kesänä. Samoin kävi köynnösruusun ja runkoruusun. Pensasaidan aukon istuttamista yritin tässä kuussa, mutta kivikovan savimaan kaivaminen 4 m pituus x 50 cm leveys x 50 cm syvyys oli liian iso pala haukattavaksi. Jätän sen keväälle - taas.

Eli kovasti on jo agendalla hommaa ensi huhti-, touko- ja kesäkuuksi! Talvella keksin vielä loputtomasti lisää, joten ei se taidakaan olla ihme, että jo juhannuksesta haluaa vaihtaa lepovaihteelle.

PS. Blogin päivittämättä jättäminen loman aikana johtui vaan Bloggerista ja huonosta nettiyhteydestä, jotka eivät enää ole puheväleissä. Sorry! Nyt taas töissä ja nettiyhteys pelaa.

Väärennetty herkku

Jos saisin auringonpistoksen ja julkaisisin keittokirjan "Chez Minna&Otto", niin teos olisi  ohuttakin ohuempi, mutta sen harvat reseptit sitäkin maittavampia. Kuten tämäkin ruokalaji, jonka kaikki kolme perusainesosaa olen vaihtanut ja silti lopputolos on nami-nami. 

Normaalisti pesto tehdään basilikasta. Mutta basilikahan mulla Marjiksessa ei selviä ilman kasvihuonetta, joten raaka-aineeksi on valittava jotakin muuta runsaasti rönsyilevää. Kuten minttua – sitä piisaa niin älyttömästi, että aina kun revin taimia irti ja heitän kompostiin, sieltä tulee  joka avauskerralla ihana mintun tuoksahdus.

Sitten pestoon käytetään parmesaanijuustoa, jonka olen vaihtanut mustaan emmentaalia. 

Koska ruoassa pitää olla sekä makua että rakennetta, olen vaihtanut kolmannen perusraaka-aineen pinjansiemenet mantelirouheeksi, koska alkuperäisissä pinjansiemenissähän ei ole ei makua eikä rakennetta.

Minttupeston teko käy näin helposti: poimitaan runsaskätisesti minttua ja pilpotaan sitä jo vähän valmiiksi, lykätään minttu tehosekoittimeen oliiviöljyn, emmentalraasteen ja mantelirouheen kanssa, haetaan kasvimaalta vähän valkosipulia mausteeksi ja sitten vain wrum-wrum. Pesto on itsessään niin hyvää, että se kantaa syödä mauttomien lisäkkeiden, kuten juuri vesikeksien kanssa. Nam!

Punainen heinäkuu

Punainen on energian, veren, hehkun ja tuskan väri. Voiton väri. Kapinan väri. Kaikkea sitä se on myös puutarhan heinäkuussa.

Heinäkuussa näen pelkkää punaista, koska puutarhani on täynnä punaisia marjoja. Olen vadelmaorjana ja poimin niitä monta tuntia joka toinen päivä saaden käsivarteni täyteen raapimisjälkiä ja joskus jopa verta. Punainen on täynnä aggressiota ja kapinaa, ihan kuin minun vadelman poimiminenkin. Rakastan ja vihaan yhtä aikaa.

Punainen on voiman väri. Heinäkuussa puutarha näyttää todellisen voimansa, vaalimenestyksensä ja massojen tuen. Punainen jyrää valtavalla volyymillä jättäen hälytysvärillään muut varjoon.

Punainen herättää huomiota ja huutaa ympäristöön ”Huomaa minut”. Kiitos kiitos, huomaan kyllä, enhän voi olla näkemättä räikeää esiintuloasi.

Olisiko punainen myös itsensä löytämisen ja ilmaisemisen symboli? Heinäkuussa puutarha on jo ehtinyt suomalaisen kesän ja kasvukauden alkuiltaan ­- keski-ikään tai ainakin ruuhkavuosien lopulle. Ulkopuolisia virikkeitä kuten pölyttäjiä ei enää paljon etsiskellä vaan nyt nautitaan omasta täydestä kukinnosta ja hyvin menestyvistä jälkeläisistä, kuten onnistuneesta marjasadosta.

Punainen on käskemisen väri. Liikennevaloissa se sanoo, että älä etene; puutarhassa, että poimi minut nyt heti tällä sekunnilla. Ehkä se liittyy myös jakamiseen ja kommunismin perimmäiseen ideologiaan. Punaisia marjoja tulee niin paljon, ettei niitä voi syödä yksin vaan veljellisesi jakaa, jakaa, jakaa… Sanotaanhan raamatussakin, että iloista antajaa jumala rakastaa. Väristä ei kyllä raamatussa puhuta mitään...

Tänä vuonna sain ekan kerran kunnolla kirsikoita. Jännittävä uusi elämys.

Punaiset viinimarjat on suojattu rastasverkoilla. 

Värimintulla on vähän bad hair day...

Liljojen punapäällikkö.

Ruusu on ruusu on ruusu on ruusu ja ruusu on Europanea.

Saksalaisten hääyö tiibetiläisittäin

Tiibetiläiseen viiteen riittiin kuuluu se, että päivittäin pyöritään dervissimäisesti myötäpäivää ympäri ja ympäri ja ympäri ja se kuulemmaa tasapainottaa ihmistä ja lisää kehotietoisuutta. Mutta entäs kun sitä tekee kerran viikossa puutarhassa kolisevan koneen kanssa tunnin kerrallaan?  Mitähän ihmeen iloa siitä keksisi muuta kuin sen, että ruohon leikkuu on nopein ja helpoin face lift, joka saa puutarhan näyttämään tosi hyvältä ja hoideltulta.

Saakohan tän sanoa ääneen, mutta näin se kuitenkin on: Ruohon leikkuu on tylsää. Siinä ei voi edes samalla kuunnella Yle Puhetta ja sivistää itseään, kuten voikukkia raivatessa tai vadelmia poimiessa.

Mistä uutta hehkua väljähtyneeseen ruohonleikkuusuhteeseeni? Olen aloittanut leikkaamisen eri kohdasta kuin ennen. Olen ajanutkin eri suuntaan kuin ennen. En ole ajanut ympyrää, vaan ylös-alas-ylös-alas. En ajakaan koko nurmikkoa kerralla, vaan kone on jatkuvasti esillä ja siihen voi tarttua vaikka vain hetkeksi kerrallaan.

Olen ajaessani kerrannut Pohjanmaan jokia (pyhä, kala, siika…), Raamatun kirjeitä (room-ko-ka-essil…), saksalaista hääyötä (an, auf, hinter…), englannin epäsäännöllisiä verbejä, äitini sisaruksia ikäjärjestyksessä (Toivo, Tellervo, Annikki…), olen kehitellyt omia K/S-tarinoita, muistellut tv-sarjojen henkilöitä vuosien takaa (Merilinjan Danielia ei voita lähes muut kuin James Kirk)…

Olen lohdutellut itseäni, kuinka monta kaloria tässäkin tunnin työntämisessä häviää vyötäröltäni ja että saan tehdä liikuntaharjoituksen ulkona omassa puutarhassani ja aivan maksutta. Olen jopa harkinnut jalkapainojen ostamista, jotta harjoituksesta tulisi vielä tehokkaampi. Mutta tulisiko siitä myös ankeampi, olisin kuin vankilan pihalla pallo jalassa kävelemässä ympyrää?

Olen ajatellut ruohonleikkuutakin kärsivällisyysharjoituksena, kuten astangajoogan kymmentä aurinkotervehdystä. Mitään ihanaa ei saa, ennen kuin on ensin kärsinyt. Ikävä kyllä tallainen luterilainen työmoraali pitää enemmän kuin täydellisesti paikkaansa puutarhatyössä, vaikka omassa elämässäni alan kyllä kallistua siihen suuntaa, ettei onnea tarvitse ansaita, vaan se vaan on.

Ruoho on aina leikattava eikä ole mitään uutta auringon alla ja siimaleikkurin kolina on kuin kärpäsen surinaa korvissani. Show must go on.

Raspberry Rebel eli Vadelmakapinallinen

Joka kesä olen pari kolme viikkoa vadelmavankina Marjiksessa. Vadelmat määräävät elämääni ja tekemisiäni ja menemisiäni ja ajatuksiani. Tämä on silkkaa puutarhakidutusta! Onkohan olemassa puutarha-Amnestyä? Jos kerran puutarhatonttujakin vapautetaan takaisin luontoon, niin miksei sitten puutarhureitakin?

Henkis-fyysinen vadelmavankila syntyy näin: Vadelmat kypsyvät, niitä on poimittava joka toinen päivä, huippusesongin aikana keräämiseen kuluu yli kolme tuntia, sitten vadelmat on pakattava rasioihin ja ne on pakko heti viedä kaupunkiin pakkaseen.

Tänä kesänä olen yrittänyt katkaista kahleitani ja kapinoinut. Kumpi mun elämästä oikein määrää, minä vai vadelmat?

Olen viivyttänyt poimintaa kolmanteen päivään (ei hyvä, monet ehtii jo ylikypsäksi). Olen pakannut vadelmat rasioiden sijasta pusseihin (muussaantuvat rumemman näköisiksi). Olen pakastanut vadelmat mökkipakastimeeni ja vien marjat kaupunkiin vain joka toisen keruukerran jälkeen (ei hyvä, koska pakastetut marjat joutuvat olemaan puolisen tuntia lämpimällä matkalla). 

Koen yhtäaikaista syyllisyyttä ja vapautta. Tunnen itseni epäkelvoksi puutarhuriksi, joka ei hoida sadonkorjuuvelvollisuuksiaan kellon kaltaisella täsmällisyydellä. Samalla olen onnellisempi saadessani itsekin päättää elämästäni, enkä vain kellokorttimaisella asenteella ole puutarhani orja.

Ehkä tämä kapinallisuus jo ensi vuonna helpottaa, kun nyt harjoittelen ahkerasti. Tänään muuten poimin vadelmia  2,5 kiloa ja aikaa kului 2,5 tuntia. Vadelmavene hoi, mahtuisiko yksi pakolainen kyytiin?

Wiher-Omena-Winkki

Puutarhassani on peräti viisi omenapuuta, mikä on tietenkin aivan liikaa. Omenista eroon pääseminen on taidetta, johon tarvitaan paljon omenapuittomia työkavereita, Marjiksen ohikulkijoita, iso komposti ja loputon varasto pienempitehoisia metkuja.

Omenapuistani Paratiisi on kaunis kukkiessaan, tarpeellinen tuomaan varjoa patiolle ja talvella siihen laitetaan ulkovalot. Sen omenat vaan on kerrassaan kelvottomia, joten niiden tie vie suoraan puun alta kompostiin. Mutta jo parin vuoden ajan olen vetänyt mutkat suoriksi ja Wiher-Winkkini kuuluukin näin: 

Omenien on turha antaa kasvaa isoiksi viemään tilaa kompostista, vaan ne on parasta poimia oliivin kokoisena ja heittää ne jo silloin kompostin syövereihin. 

Winkkinen saattaa kuulostaa äärimmäiseltä tuhlaukselta, mutta ei se sitä ole, vaan kyseessä on rationaalinen ajan ja vaivan säästö ja järkevä tilan käyttö. Ei omenat tästä maailmasta lopu, eikä Marjiksesta, eikä Suomestakaan. Ja omenahan johdatti meidät synnin tielle ja Aatamin aikoina, joten kompostiin vaan kaikki turhat omenan poikaset. 

Isän tähti

Puutarhatarinoiden toimitus on ollut kesälomalla kotona Etelä-Pohjanmaalla ja senpä takia esittelyvuorossa ei olekaan  Marjiksen tähti vaan Alavuden ja isän ja äitin tähti (joka olen tietysti minä ;-)).  Heti seuraava tähti onkin sitten puutarhamme paraatipaikalla pasteeraava ruusupenkki. Ylväänä kruunustaan hallitsee Queen Elizabeth ja Europeanat ovat toinen toistaan kukoistavampi kunniakaarti.

 Isä hoitaa ja hellii ruusupenkkiään paremmin kuin minä ikinä. Pari viikkoa sitten isä kysyi puhelimessa, oliko mun ruusuissa kirvoja. Kirvoja??? Kuuluuko puutarhurin velvollisuuksiini konttia ruusupenkissä ja jahdata kirvoja??? En tiedä tänä päivänäkään, onko ruusuissani kirvoja, mutta tiedän, että isälläpäs ei enää ole. Niitä on ruiskutettu kirvakarkottajalla kahdesti, viikon välein, juuri kuten ruusulääkäri määrää.

Isä tukee heikkoja ruusuja, jotka eivät jaksa pysyä pystyssä. Isä kastelee ruusut säännöllisesti ja tarkkailee mullan kosteutta.  Isä antaa kesällä ruusuravinteita, elokuussa syyslannoitetta ja keväällä kevätlannoitetta. Syksyllä tai keväällä isä leikkaa ruusut oikean mittaisiksi. Talveksi isä suojaa ruusut, jos tarpeen. Viikon aikana olen nähnyt äitin yhdesti kykkivän Europeana-penkissä nyppimässä rikkaruohoja ja olen kahdesti kuullut isän haranneen tätä samaista penkkiä. 

Mulla on vielä paljon oppimista ruusujen hoidosta enkä ole ollenkaan aikuisten oikeesti saletti, riittääkö siihen yksi elämä.

Europeana on voimakas ja ryhdikäs epeli, ruusujen aatelia. Se kukkii tästä heinäkuun alusta ihan lumen tuloon saakka. Kerrottu kukka on aito ja oikea ruusunpunainen, aavistuksen siniseen vivahtava. Kukinto säilyttää vielä ryytyessäänkin arvokkuutensa ja aristokraattisen upeasti se rypistyy ja harventuu ja tiputtelee tuoksuvat lehtensä.

Äitin ja isän ja mun lempiruusuksi Europeana tuli jo vuonna -76 kun Alavuden talomme on rakennettu. Siihen aikaan erittäin harvinainen ja jumalattoman kallis  puutarhasuunnittelija määräsi juuri tämän lajikkeen olohuoneen näköalaikkunan alle.  Olipas fiksu tyyppi, sille voisi lähettää vaikka ruusuja!

PS. Lomaileva Puutarhatarinat kärsii nyt loputtomista nettiongelmista, joten pahoittelut päivitysten vähäisyydestä.

Valkoinen kesäkuu

Jos kesäkuun puutarhalla on joku väri, niin se on ehdottomasti valkoinen. Yö yön jälkeen on entistä pitempi ja valkoisempi ja nautittavampi. Satumaa ei ole tarua, vaan se on hipaisuetäisyydellä, ihan melkein lähes saavutettavissa. 

Kesäkuussa hehkuu odotus. Onni on koko ajan läsnä, mutta kohtsillään se on vieläkin täydellisempi. Päivistä kauneimmat ovat vielä kokematta. Odotus maksimoituu, jokainen päivä puutarhassa on eilistä ihanampi: malvat avautuvat, liljoista kuoriutuu upeita kuningattaria, ruusut puhkeavat, taimet tunkeutuvat mullasta.

Valkoinen on viattomuuden väri. Viattomuus kestää vielä hetken ennen kuin show must go tavalla, joka on käsikirjoitettu ensimmäisestä alkulimasta lähtien. Kesäkuun alussa omenapuu pukeutuu valkoiseen vaahtoon ja hohtaa pimeässä kauneimman morsiamen lailla, toivoa täynnä. Kuun lopulla on jo toisin: ison oliivin kokoiset pallukat oksissa kertovat, että kohtalo on täytetty, elämän kulku sinetöity.

Valkoinen kuvastaa puhtautta ja raikkautta. Se antaa tilaa. Valkoisten kukkien vihreät lehdet sykkivät väriään entistä syvemmin ja valkoisen kukan vaaleanpunainen vieruskaveri näyttää vieläkin suloisemmalta. Valkoiset kukat ovat kesäyön majakoita, koko päivän valoa kerättyään ne lahjoittavat sitä yössä liihottelijoille, hedelmöittäjillensä.

Juhannuksena valkoisuus loppuu. Kesä loppuu. Maailma on saatu valmiiksi niin töissä kuin puutarhassakin. Odotus päättyy ja mitään isoja projekteja ei enää tänä kesänä aloiteta. Samoin kuin sodassa liehutetaan valkoista lippua antautumisen merkiksi, myös puutarha antautuu. Odotus ja viattomuus ovat ohi. Puutarhan keski-ikä lähestyy.

Lehtosinilatva on upea kesäkuun valkoinen kukkija, nimestään huolimatta.

Sininen ja valkoinen, värit ovat vapuden - siis kesäkuun. Päivänkakkara on käsittämättämän valloitushaluinen kukka, revin sitä pois puutarhastani vaikka kuinka monta sylillistä. Silti sitä riittää.




Valkoinen pelargonia jaksaa säilyttää uskonsa ihan lokakuulle asti.

Nurmikkoni ei ole vihreä, se on valkoinen. Siitä pitävät huolen tämä Bellis eli Kaunokainen ja ystävänsä apila.

Kesäkuun valkoisista kukkijoista yksi kauneimmista on iiris. Sinistä ja kermanvalkoista isoa kauneutta riitttää!

Akileija, tuo kaunein. Näiden lisäksi puutarhassani on vaikka mitä valkoisia kuten vaikka digitalis, vuohenputki ja peruna. Marjiksen kesäkuun valkoisia tähtiä kaikki.

Hevonen vai etninen vähemmistö vai joulupukki vai...

Jotkut kasvit ovat puutarhassani vain siitä syystä, että ne tuovat mieleen lapsuuteni. Siksi pihassani esimerkiksi (yrittää) kasvaa hopeapensas. Muistan, kun kerran neli-viisivuotiaana otin äitin kanssa aurinkoa meidän Niinimaan punamultakoulun kuumalla seinustalla hopeapensaan takana. Äitillä oli jonkinlaiset bikinit (?) yllään eikä hän halunnut kenenkään vieraan yllättävän häntä siinä asussa. Niinpä joka kerta äänen kuullessaan äiti pomppasi pystyyn ja minusta se oli tosi outoa. Niinpä otin asian rohkeasti puheeksi ja kysyin: Äiti pelkääkkö sä joulupukkia?  

Niinimaalla kasvoi myös tämä töyhtöpää, jonka yksimielinen raati I, me and myself valitsi viikon 25 Marjiksen tähdeksi.  Kuten kuvastakin näkyy, kyseessä on Suomentatar (Aconogonon x fennicum).

Tatar röyhyää isosti puuladon nurkalla. Sinne se kuuluukin, koska se vie valtavasti tilaa ja on kaunis vain tämän pienen röyhähdyshetkensä. Muuten se on hyvin vaatimaton -  jotenkin hyvin maalainen ja vanhanaikainen, perinteinen menneen ajan muistomerkki.

Nimikin on kuin kansakoulun aapisesta. Suomentatar-nimestä minulle tulee ihan ekana mielleyhtymä hevoseen. Sehän kuulostaa ihan perussuomenhevoselta (ei persu vaan oikea perus-!) joka vetäisi auraa jossakin eteläisessä Hämeessä, Toukolan kylässä. Sellainen vaaleanruskea leveä ja voimakas kanta-astuja, työjuhta, valkoinen läikkä otsassa.

Seuraava mielleyhtämä Suomentatarista on tietenkin ihka oikeat Suomen tataarit. Googlen mukaan ensimmäiset tataariperheet saapuivat Venäjältä Suomeen kauppiaiksi Suomen sodan 1808-1809 jälkeen ja nykyään heitä on Suomessa noin 900. Mäkin tunnen etäisesti yhden, kovin kauniin naisen.

Mutta kaunishan on tämäkin puutarha-tatarini ja onpa se päässyt vielä itseäänkin kauniimpaan seuraan, naapurin Irjalta saadun pionin aveciksi:

V niin kuin Vesi

Puutarha-aakkonen V on viime viikon sateiden kunniaksi ehdottomasti VESI tuo Aqua vita, elämän eliksiiri, vanhin voitehista.

Kasveille kaikkein tärkeintä ovat maaperä ja vesi ja valo. Kuten hyvin tunnettu puutarha-Martta meille vähän aikaa sitten luennoi, hän ei ole koskaan nähnyt kasveja, jotka olisivat kuolleet kaupasta ostettujen lannotteiden puutteeseen, mutta veden ja valon puutteeeseen on moni kasvi kupsahtanut. Silti ihmiset ostavat turhanpäiväisiä lannoitteita aivan hullun lailla ja onhan se ymmärrettävää: vettä ja valoa ei voi myydä mutta lannoitteita saa kivasti designatuissa purkeissa, halusi sitten 250 g tai vaikka 25 kiloa.

Vesi on saanut alkukesän puutarhani kukoistamaan. Vettä on tullut niin perusteellisesti, ettei se ole ollut pelkkää pintakastelua, vaan maaperä on saanut kaivattua kosteutta laajalti ja syvälti. Puutarhaguruthan sanovatkin, että sateella on aivan erityisen hyvä kastella. Niin isänikin tekee.

Sateen jälkeen monet puutarhatyöt, esim. rikkaruohojen kitkeminen, on aivan lasten leikkiä. Juuret irtoavat helposti pienellä nykäisyllä, kun helteellä mikään kuokkien ja talikkojenkaan voima ei riitä niitä irrottamaan. Muutenkin puutarhassa pieni vesisade ei ole mikään työnteon este, eikä tarvi olla edes masokistisesti suuntautunut nauttiessaan pienestä tihkusta. Kyllä kesä kuivaa.

Letkukastelua inhoan, mutta pakkohan sitäkin on välillä harrastaa, tietysti joko kukonlaulun aikaan tai iltamyöhäisellä. Se on rankkaa puuhaa, sillä vettähän ei heitellä kuin entinen renkipoika ojanpientareella, vaan vesi on ohjattava kasvin juurille. Niinpä tämäkin puutarhatyö on sitä samaa kyykistelyn kyykistelyä.

Mikään letkukastelu ei saa aikaan yhtä ihanaa tuoksua kuin mitä sade kirvoittaa puutarhasta. Äsken kun syreenit olivat parhaimmillaan, oli Marjiksen läpi ajaminen suurta nenän juhlaa.

Joten sateet saa jatkua, puutarha kiittää. Mieluusti kyllä öisin ja pitkään ja hartaasti. Viikonloppuna ei sillä yösateellakaan olisi niin väliä.

U niin kuin Unikko

Puutarha-aakkosissa ollaan jo U:ssa asti ja sehän tarkoittaa tietenkin Unelmaa. Yksi iäti toteutumaton unelma puutarhassani on Unikko (Papaver).

Unikko on juovuttavan kaunis. Sen syntyminen karvaisesta kohdusta on kiihottava jännitysnäytelmä: Ensin pörhelö pallukka, johon ratkeaa pieni repeämä, sitten isompi, kohta se ylipaisuneena ei enää millään mahdu lehtiensä sisälle ja jonain aamuna aivan yllätten unikko onkin antautunut tälle maailmalle ja se haukkoo happea ja imee aurinkoa jumalaisella elämännälällä.

Hennon varren päässä unikko huojuu kuin vastasyntynyt varsa ohuilla jaloillaan tai teinityttö ekoilla korkkareillaan. Ja elämä on rankkaa! Inhottava tuuli tuivertaa ja sade piiskaa lakoon pientä unikonpoikasta. Jos niistä selvitään, niin unikkokin on vain kasvi, sekin rupsahtaa. Sulous häviää, kiinteys katoaa, maa viehättää ja vetää puoleensa. Rappeutuessaan unikko on intensiivinen – kaiken sen herkkyyden  kuihtuminen saa ajattelemaan elämän rajallisuutta ja kaikkia niitä asioita, joita olisi pitänyt tehdä, sanoja joita olisi pitänyt sanoa, mahdollisuuksia joihin olisi pitänyt tarttua.

Ja miksi unikko on minulle pelkkä unelma? Siksi, että yritykseni kasvattaa unikkoa ovat aina julmasti epäonnistuneet. Yllä kuvaamani Idänunikko ei idä. Siperianunikko, vaikka perenna onkin, kestää tuskin yhtä kesää puutarhassani. Unikot kukkivat vain mökin sisällä Marimekon pussilakanoissa ja tyynyliinoissa.

Ehkä jotkut asiat elämässä on tarkoitettu vain unelmiksi.

Vai onko?

Mökki ja Pelakuu

Sarjassamme siirtolapuutarhakirjoja on nyt luettu toinen uutuus Stiina Kiiveri: Mökki ja Pelakuu WSOY 2011. Määritelmäksi kirjalle sopisi "elämyksellinen tieto/lifestyle-kirja", joka vinkkiensä puolesta sopisi (ehkä) kenelle tahansa tarhurille.

Kirjan rakenne näyttää ammattimaisen toimittajamaiselta. Siirtolapuutarhassa vaelletaan  keväästä syksyyn. Jokainen luku alkaa Katsauksella, jossa kerrotaan siirtolapuutarhojen elämästä, historiasta ja käytännöistä. Kylässä-osioissa vieraillaan mukavissa mökeissä, Kädenjälki-osioissa askarrellaan ja Kasvien mailla jakaa vihertietoutta.

Satunnainen lukija saa siirtolapuutarhasta suht konkreettisen kuvan. Infoissa jaksetaan muistuttaa kaiken kivan lisäksi myös rakennelmien lupakäytännöistä ja harmaiden vesien käsittelyistä. Kaikki kirjan siirtolapuutarhurit ovat taas niin avoimia ja ystävällisiä ja valmiita jakamaan satonsa satunnaisille ohikulkijoillekin... LOL.  Mutta ehkä tekijä on silti kuitenkin kuunnellut haastateltavien sivulauseitakin, kun hän huomauttaa, että lähekkäin asuminen voi koetella hermojakin. Mikä paratiisi se olisi, jos käärmeet puuttuisivat?

Opin kirjasta, miten tehdään perhosbaari ja että saippuankin voisi huovuttaa ja miten elävän pajuaidan voisi istuttaa, jos sellaisen haluaisin.  Tai että nokkosessa on kolme kertaa enemmän C-vitamiinia kuin appelsiinissa.

Marjaniemen siirtolapuutarha on tapansa mukaan taas hyvin framilla. Saunajuttu ja -kuvat on meiltä, samoin yksi haastattelukin. Myös Marjaniemen historiakatsaus on otettu mukaan kuvaamaan siirtolapuutarhojen yleistä kehitystä. (Ja onpa munkin nimi mukana lähdeluettelossa meidän 60-vuotiskirjan toimittajana.)

Siina Kiiveri ja Ilkka Falck eivät kumpikaan ole siirtolapuutarhureita vaan innostus kirjojen tekemiseen on varmaan syntynyt tuttujen luona vierailuilla. Ehkä hyvä niin. Aito siirtolapuutarhuri voisi olla sokeampi aiheelleen ja ympäristölleen ja juntata omaa näkemystään voimakkaammin läpi. Niinpä lupaan tässä nyt pyhästi käsi pionilla: en koskaan aio kirjoittaa omaa siirtolapuutarhakirjaa!

"Ihan kissamainen"

Esitellessäni sisarelleni tätä Marjiksen tähteä vko 23, hänen kommenttinsa oli "Onpa kaunis! Ihan kissamainen."

En olisi itse kyllä ikinä keksinyt kutsua tätä tähtöstä "kissamaiseksi", mutta tarkemmin katsoen on siinä kyllä jotakin kissaa. Sellaista pehmeyttä ja karvamaisuutta ja käpälämäisyyttä. Väri on tiilenpunaista poltettua oranssia. Vähän rusehtavampi väri, niin tämän kasvin kissarotu olisi abessinialainen tai somali. Kyseessähän on näyttävä alkukesän kukkija Idänruusujuuri (Rhodiola kirilowii).

Googlettamalla löytyy lisäravinne Ruusujuuri, joka lisää energiaa ja parantaa  keskittymis- ja suoriutumiskykyä sekä harmoniaa. Mainoksen mukaan se on tehokastakin, vaikuttaa jo 30 minuutissa! Eikä tässä vielä kaikki: Ruusujuuri on myös luonnollinen afrodiasiakumi, joka lisää seksuaalista halukkuutta.

Eli kyllä puutarhani Idänruusujuuri on ehdottoman kissamainen: mikäs sen energisempi, keskittyneempi ja  harmonisempi kuin kissa. Ja seksuaalista halukkuuttakin kissuilla olisi vaikka muille jakaa, ellei ikävät omistajat haluasi kissoilta nipsautettavan kaikkia kivoja elimiä pois kuleksimasta.

Torilla tavataan

Kesäkukkani ostan aina Hakaniemen torilta. Se on kasvitarjonnaltaan laadukas, sopivasti matkan varrella ja siellä huokuu menneen ajan kodikas tunnelma.

Tänä aamuna puoli yhdeksältä pomppasin metrosta ulos Hakiksessa. Aurinko paistoi täpöllä, teltat olivat täynnä tyytyväisiä työhön matkaavia kahvittelijoita ja kaikkialla huokui asfaltinkuuma KAUPUNKIKESÄ.Vihanneskojuissa suomalainen Timo maksoi enää 6 € kilo ja tomaatteja sai 2,5 €:lla ja esteettisesti vähemmän onnistuneita jopa euroa halvemmalla.

Kukkamyyjien valikoimat olivat kuin maalauksesta. Halusin ostaa kaikki kasvit ja tehdä omasta pihastani kesäkukkameren, jonka yllä häälyisi amppelihaaremi!

  Oma ehdoton kesissuosikkini on kerrottu petunia. Kuka enää tyytyy tavalliseen petuniaan nautittuaan kerrotun petunian moninkertaisesta lumosta? Vakiomyyjäni vain kysyi, että montakos laitetaan – hän tiesi tasan tarkkaan, mitä himoitsin.

Aamun onnekkain sattuma oli ruusupavut. Viikonloppuna näin puutarhamyymälässä ruusupavun taimia 3,90 € kpl ja ajattelin, että tämän kesän köynnöspenkki vie minut perikatoon.  Mutta Hakanimestä sainkin 8 taimea 4 €:lla! Ja ne olivat vahvan valppaita taimia, kooltaan samoja kuin puutarhamyymälässä. Hinnoittelu on taitolaji, jonka saloja en kyllä koskaan ymmärrä...

Vielä pari yrttiä kassiin ja sitten vaikea päätös: töihin vai kahville? No Kahvisiskoihin sumpille tietty! Naapuripöydässä keskusteltiin kesälomasuunnitelmista, toisessa pöydässä ratkottiin kymmentä kysymystä, kolmannessa rakastavaiset söivät samalta puurolautaselta.

Voiko työpäivä enää paremmin alkaa?

Pieniä puutarhaunelmia

Siirtolapuutarhat ovat lähiruoan, luomun ja kaikenlaisen vihreilyn takia suositumpia kuin koskaan. Niinpä aiheesta on puolen vuoden sisällä julkaistu peräti kaksi kirjaa: Ilkka Falck "Pieniä puutarhaunelmia" (Otava 2010) ja Stiina Kiiveri "Mökki ja pelakuu".

Aloitan lukemisen Falkin pienistä puutarhaunelmista. Vai pitäisikö sanoa "katselemisen" sillä kirja on aikakauslehtimäinen kuvakollaasi, jossa on sidosteena mukavaa jutustelua puutarhasta ja omistajista sekä pakkopullamaiset ruokareseptit.

Eiler Forsiuksen ottamat kuvat ovat suloisia. On kesä kukkeimmillaan, puutarha on siistitty, omistajat herkuttelevat ulkoilmassa vieraittensa kanssa ja mökit ovat kuin satukirjasta. Jo kansikuva puutarhassa sijaisevasta helmalakanaisesta sängystä ja siinä kellottavasta valkoisesta villakoirasta saa viattoman lukijan lääpälleen, että mäkin haluun heti tommosen idyllin!  Siirtolapuutarhat ovat ihan paratiisista seuraavia paikkoja tämän pikkukirjasen kuvausten mukaan.

Kirjan mökit on vanhoja tai kertaalleen remontoituja ja sisustettu vanhoilla kirppislöydöillä tai perintötavaroilla. Voi sitä mielikuvituksellisuutta ja tavaran mahduttamista pikkuriikkisiin tiloihin! Mukavan poikkeuksen kirjaan tuo viimeinen mökkiesittely, jossa mökki on vain pari vuotta vanha ja vastaa siis paremmin tätä nykyistä uudisrakennusbuumia siirtolapuutarhoissa.

Tekstit ovat kivoja, mutta peräkkäin luettuina puuduttavia. Kun samasta aiheesta kertoo kymmenisen kertaa peräkkäin, ei toistoa voi välttää (tiedän itsekin kirjoittajana tämän ongelman vallan hyvin). Pari juttua luettuaan voi jo skipata tekstin ja keskittyä vain kuviin.

Reseptien mukaan ottamista kirjaan pidän turhana. Oraalisen hedonismin aikakautena ruokaa tungetaan joka tuutista pakkosyöttönä kuin ranskalaisille hanhille ennen jouluteurastusta. Ainut syy, minkä keksin reseptien mukaanottamiseen on kirjoittajien toive, että niiden takia tähän katselukirjaan palattaisiin toisenkin kerran. Kirjan jutuista jokainen yksinään olisi kelvollinen sisustus-, puutarha- tai ruokalehden juttu ja sinne aikakauslehteenhän nuo reseptit sopisivatkin mainiosti.

Kirjassa ei mainita, mistä siirtolapuutarhasta milloinkin on kyse (paitsi kerran Ruskeasuo) eikä omistajiakaan mainita nimiltä. Sanonpa silti,  että Marjaniemen siirtolapuutarha on tässäkin kirjassa originellilla tavalla edustettuna.

Tehowiljelijän Wiher-Winkki

Siirtolapuutarhassa on suurin puute tilasta, joten sen vuoksi kaikki mahdolliset tilankäytön tehokkuutta lisäävät vinkit ovat enemmän kuin tervetulleita. Siksi jaan mielelläni tämän, jo viime kesänä kuulemani Wiher-Winkkelöisen ja se menee näin ikkäästi:

Perunapenkkiin perunoiden väliin kannattaa istuttaa härkäpapua. Näin samasta maa-alueesta saadaan tuplasato.

Härkäpavun olisi voinut istuttaa jo ajat sitten, heti toukokuun alussa tai viimeistään äitienpäivänä yhtäaikaa perunoiden kanssa. Minä laitoin sen perunapenkkiin vasta viime viikonloppuna, joten sato viivästyy sen mukaisesti. Mutta odotellaan ja katotaan, kuinka äijän käy. Tai siis, kuinka perunan ja härkäpavun pakkoavoliitto sujuu ja millaista jälkipolvea kumpikin lajike saa aikaiseksi.

Vähäjärkistä väri-iloittelua

Viikon 22 Marjiksen tähtinä loistavat lukemattomat erilaiset tulppaanit, joita katsoessani en voi kuin kummastella itseäni ja syksyisiä istutusmietteitäni. Kukkapenkeistäni pursuava tulppaanien kirjo osoittaa minun syksyllä kärsineen täydellisestä mielenhäiriöstä.

Miksi hemmetissä minä, joka pidän selkeistä väreistä ja pelkistetyistä yhdistelmistä, olenkin syksyllä viskonut  pieneen penkkiin lukemattomia eri värisiä ja mallisia tulppaaneja??? Valkoista, pinkkiä, violettia, keltaista, punaista - kaikkea sekaisinsa? Plus vaaleanpunaisia hyasitteja ja sinisiä helmililjoja??? Tämä ei ole mitenkään järjellä selitettävissä. Missä ne valkotakkiset miehet on kun niitä tarvittais?

Kaikkein suurin mysteeri tässä on lopputulos: tulppaani-iloittelu on hämmentävän sievä, jotenkin vallattoman iloinen ja kevytkenkäinen, kevään riemua ja odotusta täynnä. (Huom, kuva latistaa taas kuten aina, todellisuus on monin kerroin söpömpi). Pitääkö tässä siis alkaa uskoa johonkin sattumaan? Sanoohan ne, että apinakin voisi kirjoittaa bestsellerin kun tarpeeksi kauan hakkaisi näppäimistöä.

Ainut selitykseni näille hulluuksilleni on se, että jätin tulppaani-istutukseni kamalan myöhäiseen syksyyn, joten kaupoissa oli enää kummia jämiä jäljellä.

Mutta löytyy uutuuksistani kauneuttakin kuten valkoiset tulppaanit:

Tämäkin on ihan uusinta uutta: monihaarainen tulppaani. Tätä kummajaista ihmettelen kuin Pihtiputaan mummo uutta iPadia.

T niin kuin TELEVISIO

Puutarha-aakkonen T on tuon kaiken kivan, helpon, opettavan, koukuttavan ja tylsän turbotunneli eli TELEVISIO. Sen joka kanavalta pukkaa puutarhaohjelmaa aivan juolavehnäisellä intensiteetillä.

Televisiohan tekee ohjelmaa siitä, mille on kysyntää. Puutarhaohjelmat ovat sitä samaa keinotekoista lifestyle-huttua kuin yhtä loputtomat ruoka-, sisustus-, matkailu- ja remontointiohjelmat. Halpaa puolitosi-tv-tuotantoa.

Puutarhaohjelmissa asiat tapahtuu "Kaikki mulle nyt heti" -periaatteella. Joku  perhe on jostain syystä joutunut puutarha omistajiksi (voi mikä kauhea kohtalo!!!), eikä perhe tiedä aiheesta hölkäsen pöläystä. Paitsi sen, että valmista pitää olla heti ja että puutarhan pitää olla helppohoitoinen.

Sitten roudataan paikalle puutarhasuunnittelija ja hirveä määrä maansiirtokoneita. Perheellä itsellään ei tietty ole mitään sanottavaa suunnitelmasta tai toinen vielä kauheampi vaihtoehto on se, että puutarha tehdään "yllätyksenä" perheelle. No, äijät ryhtyy töihin ja puutarhaan pykätään ihka ensimmäiseksi stadionin kokoinen patio - koska sitä ei tarvi hoitaa, eikä sillä ole elollisen luonnon kanssa mitään tekemistä. Seuraavaksi tuodaan lavakaupalla paikalle kiviä tai muuta katemateriaalia, jonka keskelle laitetaan pihavaloja ja muutama ikivihreä. Ah, sekin on helppohoitoista!

Sitten istutetaan kasvit, jotka ovat aina lähes täysikokoisia. Mitenkähän ne täysikokoiset puut oikein sopeutuvat uuteen kotipaikkaansa, ihmettelen vaan... Rahaa tähän kaikkeen mylläämiseen, rakentamiseen ja kasveihin menee aivan älyttömästi, mutta siitähän ei puhuta sanaakaan. Pelottavinta on, kun välillä puutarhasuunnittelijat keksivät jotain todella "kivaa" puutarhaan. OMG OMG.

Ainoastaan YLEn kanavat pitävät puutarhaohjelmien tasoa yllä, eivätkä sorru edelläkuvatun kaltaisiin epärealistisiin törkytuotantoihin. Monipuolinen ja informatiivinen "Puutarhaunelmia" pitää pintansa vuodesta toiseen. Siinä annetaan tilaa puutarhan omistajille, he kertovat värisevällä rintaäänellä omasta rakkaasta harrastuksestaan. Ohjelmasta saa aina jotain uusia ajatussiemeniä omallekin pihalle.

Englantilainen "Puutarhurin ABC" vasta viehättävä sarja olikin! Sen juontaja puutarhuri Alan Titmarsch jopa äänestettiin jossain vaiheessa yhdeksi brittien seksikkäimmistä miehistä (mikä kyllä mielestäni kertoo enemmänkin saarivaltion miestarjonnasta). No, hurmaavasti virnistelevä Alan ahkeroi sopivalla herkkyydellä puutarhassa, opasti ja innosti kokeilemaan. Ja kerrankin Alan sanoi, että pitää koko päivä maata puutarhassa (kylmä GT kädessä) tekemättä mitään ja vain tarkkailla valo-olosuhteita.  Me like!

YLEn puutarhaohjelmissa on ymmärretty puutarhan ydin eli slow life. Mikäs kiire tässä on, valmiissa maailmassa.

Keltainen toukokuu

Jos kuukausilla on joku väri, niin toukokuu on ehdottomasti keltainen.

Keltainen kuin kehräävä kevätaurinko, sahramia sielussaan. Intiassa keltainen on pyhä väri, joka yhdistetään kauppiaisiin ja maanviljelijöihin. Ja niinhän se on täällä Pohjantähden allakin: taimimyymälöissä ja toreilla kuhina käy ja puutarhakuume nousee kuin perussuomalaisten kannatus ja jokainen pikkuriikkisen parvekkeen omistajakin löytää itsestään oman sisäisen maanviljelijänsä.

Keltainen piristää ja aktivoi ja nopeuttaa toimintaa, sehän tiedettiin jo 50-luvulla amerikkalaisissa pikaruokamyymälöissä. Ja kyllähän keltainen toukokuu saa puutarhankin punttiin vipinää. Kaikki kasvaa hirmuisella vauhdilla ja ylettömällä innolla, puhkuen ja syöksyen ylös mustan mullan syvyyksistä pidäkkeettömästi kuin Wikileaksin paljastukset. Kaikki keltaisen sävyt loistavat kilpaa keskenään ja eihän siinä sokaisevassa värimyrskyssä voi kuin laittaa aurinkolasit silmilleen ja puutarhalippiksen syvemmälle päähän.

Ensin ilmestyvät krookukset:

Sitten narsissit:

Sitten nämä mitkä lie:

Ja tulppaanit:

Unohtamatta tätä keltaista vaaraa, joka valloittaa koko maailman nopeammin kuin Kiinan kasvava talousmahti: 

Keltaiseen väri on korkeavireistä. Puutarhaelämässä se tarkoittaa loputonta touhua ja tekemistä ja kuokkimista ja siivoamista ja istuttamista. Toukokuu on puutarhan vilkkain kuukausi, sillä jos jotain ei tee heti kesän alussa innon ollessa korkeimmillaan, sen saa siten siltä kesältä unohtaa kokonaan. Puutarhassa on taottava silloin kun voikukkarauta on kuumana!

S niin kuin Sallimus

Puutarha-aakkonen S voisi tietty olla vaikka sieni tai seksi tai superfood tai sota... Mutta olkoon nyt kevään kunniaksi S niin kuin Sallimus.

Jossain leffassa on sitaatti: "Jos etsit Jumalaa, aloita kaivamalla puutarhaa". Jotenkin tuo on niin totta. Puutarhassa tuo Suuri Henki - tai Jumala tai Sallimus tai millä nimellä kukakin kutsuu tuota suurta meitä kaikkia yhdistävää Tietoisuutta rodusta ja maailmankolkasta riippumatta - on lähes aistittavasti läsnä.

Se johtuu kasvun ihmeestä, jatkuvasta uudistumisesta ja uudelleen syntymisestä. Se jotenkin pakottaa uskomaan elämään ja vähän ehkä johonkin enempääkin, kun millä muulla tätä voi selittää?

Amen.

No onkos tullut joulu?

Sisätiloissa nautittavilla kukilla ja huonekasveilla on selkeä kalendaarinen järjestys. Siksi se onkin niin outoa, että puutarhassa kasvin luonnollinen sesonki saattaakin olla ihan muuhun - siis väärään? - aikaan.

Nyt puutarhassa juhlitaan joulua. Ainakin jos on uskominen Marjiksen tähteen vko 20, joka on tietysti Hyasintti Hyacinthus orientalis.

Tämä lumoavalta tuoksuva ja ylenpalttisen näyttävä joulukaunistus onkin mitä kaunein kevätsipulikukka. Jos ei tietäisi, niin eipä joulukuussa arvaisi moista katsoessaan tätä kaunokaista keskellä kinkin katkua ja lipeäkalan löyhkää. Että tämä tähtönen onkin kevään airuita ja heräävän puutarhan primadonnia!

Historiallisesti hyasintti herätti ihmetystä jo vuonna 1879, kun helsinkiläiset rynnivät joulunalusaikana ihastelemaan kaupungin ensimmäisen kukkakaupan ikkunasssa kukkivaa kasvia, jonka kauppias oli kasvattanut itse sipulista ja jonka hän sai kukkimaan jopa keskellä talvea. (Lähde: YLE).

Muutenkin joulu on läsnä kevätpuutarhan kukinnoissa. Ainakin naistenlehtien mukaan jouluna pitää olla punaisia (tai valkoisia) tulppaaneja ja jos on vieläkin hienompi naistenlehti tai peräti sisustuslehti, niin sen mukaan joulukoti täytetään tietenkin huumaavasti tuoksuvilla kieloilla.

Joten eiköhän olisi aika järjestää joulun kunniaksi aidot Hyacintin kynttiläillalliset? "The Strawberryhill Residence, the Lady of the house speaking"

Wiher-Sipuli-Winkki

Haaa, MWWW eli Minnan Werraton WiherWinkki jyrää jälleen! Tämä winkki on kotoisin Hakaniemen torilta, joka on ehdottomasti Helsingin paras paikka ostaa siemenperunoita, -sipuleita, yrttejä ja kesäkukan tiamia. Nyt tänään olin ostamassa sipulia.

- Eikö teillä oo pienempää pussia, tää puoli kiloo sipuleita on mulle AIVAN liikaa mun pieneen kasvimaahan, valitan myyjälle.
- Ei oo, vastaa myyjä ankeasti.
- No, voinhan mä antaa sit loput vaikka naapurille istutettavaksi, myönnyn vastahakoisesti ja etsin kukkaroani maksaakseni huikeat 2,5 eurota loputtomasta määrästä sipuliherkkuja.
- Tai sitten sä istutat ne paljon tiheempään ja syöt ne ekat vihreenä, että muille jää tilaa kasvaa, myyjä sanoo välinpitämättömästi ja ihan ohimennen ottaessaan rahojani vastaan.

Aivan käsittämättömän simppelin hyvä idea! Kesäsipulienhan varret on melkein ihan parhaita salaattiin pilkottuina. Miksi odottaa ikuisuuden, kun voi jo hirmu paljon aiemmin nautiskella hyvällä omallatunnolla varsista?

Jotenkin kasvimaalla noudatan aina millintarkasti niin kasvien etäisyys- ja syvyysmittoja. Niinpä kasvimaalleni ei mahdu kerrassaan paljon mitään. Minulla on hyllyssäni joku 70-luvulla painettu yltiöasiallinen potenssiin kolme hyötykasviopas, jonka aina kaivan esiin kasvimaata laittaessani. Ja siinä sanotaan, että sipulit istutetaan xx syvyyteen ja xx etäisyydelle toisistaan. Peruskoulun kasvattina ja vasta lukiossa Kekkosesta eroon päässeenä olen imenyt itseeni täydellisen tottelevaisuuden. Olen aina elämässäni ihmeissäni, kun minulle ihan konkreettisesti kädestä pitäen viisotaan, että muutenkin voi tehdä. Vaikka niin mitättömässä asiassa kuin sipulien istuttamisessa. Voi elämä! Että tällaisia valaistumisen hetkiä voi kokea Hakaniemen torilla keskellä päivää!

Marjiksen tähti vko 19

Joka kevät ja syksy meillä Marjaniemen siirtolapuutarhassa järjestetään kasvien vaihtotori. Sinne mökkiläiset vievät kasveja, jotka rönsyilevät liikaa tai jotka eivät enää vain sovi omaan puutarhaan.

Palstallani on runsaasti kasvienvaihtotorin tuliaisia, esim. tyräkit, muratit ja koristemansikat. Toissa syksynä sain sieltä pioneja, joiden kukkimista odotan kovasti. Viime kesänä ei vielä tärpännyt, mutta toivon, että fiinit kukat nyt olisivat sopeutuneet uuteen kukkapenkkiin ja alkaisivat tuottaa raskaan aistiillisia kukkiaan.

Tämän viikon tähtikaunotar on peräisin viime syksyn vaihtotorilta. Kukinta on nyt käynnissä ja se kertoo jo nimessään viestiä kesästä. Kukkija on esikko ja suvun tieteellinen nimi Primula tulee sanasta ensimmäinen (lat. Primus) ja viittaa kasvin aikaiseen kukkimiseen.

 Tämä purppurainen kaunotar on kotoisin Sallin ihmeellisestä puutarhasta. Ihmeellisestä siksi, että se lainehtii kukkamerenä alkukeväästä loppusyksyyn ja kukkien kirjo on henkeäsalpaava. Nurmikkoa ei ole juuri laisinkaan, on vain mökki, oleskelutila ja kukkia, kukkia, kukkia.

Aiemmin olin vaalinut puutarhassani Heidiltä saamaani keltaista esikkoa, mutta nyt ikäväkseni talvi on vienyt mennessään. Nautin siis tästä uudesta tulokkaasta, joka tuo ihan poikkeavan kevätvärin puutarhaani.

Paratiisi vai pakkotyöleiri?

Marjis-aamiaiset nautitaan ehdottomasti aina patiolla. Ainoastaan sade voi estää tätä kesän parasta rituaalia. Patiolleni ei edes paista aamulla aurinko, joten usein sillä saa värjötellä aikas kylmässä ja syksyllä jopa toppahousuissa.

Erityisesti tähän aikaan keväästä aamiaiset ovat vaihtelevien tunteiden taistelukenttä. Hetken aikaa nautin raikkaasta ulkoilmasta, hyvästä kahvista ja Otto-kissastani, joka istuu viereisellä tuolilla rapsuteltavana. En voi uskoa todeksi onneani, että saan taas koko kesän olla täällä paratiisissa!

Sitten ajatuksiini luikertelee käärme. Sen nimi on työ, kiire, velvollisuus, pakko. Kun katseeni osuu vaikka marjapuskaan, ajattelen heti, että tuokin pitäisi leikata ja koska mä oikeasti ehdin. Katse vaeltaa siitä perunapeltoon: tuo on ihan heti kunnostettava ja laitettava harson alle lämpiämään, jotta sen syliin on sitten hyvä lykätä varhaisperuna. Mutta koska mä ehdin? Silmä osuu vahingossa puutarhan ulommaiseen nurkkaan, johon jo viime kesänä olin tekemässä oleskelusoppia. Aih apua, tuokin on tehtävä!!!

Oikeasti on aamu ja olen menossa töihin ja mulla olisi onni nauttia tästä ihanasta pysähdyksestä ennen ylihektistä työrupeamaa. Duunissa on ihan tarpeeksi deadlineja, tämän puutarhan pitäisi olla enemmän rentoustusta. Ja niinhän se tietenkin onkin, mutta kevät on kaikkein kiireisintä aikaa - niin töissä kuin puutarhassakin. Aaarrrrggghhhhh!

R niin kuin ruoho

Puutarha-aakkosissa R voisi kuvastaa rakkautta, rikkautta, rauhaa, rajuutta, rehevyyttä, ruusuja tai jopa rusakkoja. Aiheeksi valikoituu kuitenkin puutarhan perusyksikkö, suorastaan tunnusmerkki eli ruoho.

Keväisin vanha märkä ruoho lemuaa tunkkaiselta, mutta kuitenkin siinä on mukana ripaus tulevaisuudenuskoa. Ja kun ekat uudet vihreät ruohot alkavat nostaa päitään vanhojen seasta, voi helposti uskoa kaikki vanhat myytit ylösnousemuksen ihmeestä.

Yksi kesän parhaista asioista on nurmikolla kävellä paljain jaloin nurmikolla. Ja heti aamulla ensimmäiseksi! Oikeastaan se on perusoikeus, joka pitäisi lailla tehdä mahdolliseksi kaikille suomalaisille.

Se ruohon pehmeys ja pieni pistely, yllätyksetkin ­- välillä voi jalka arvaamatta osua vaikka täydessä touhussa kukan päällä äheltävälle mehiläiselle. Oih, paljaalla nurmikolla pötköttelyä parempaa puuhaa on vaikea keksiä! Se ihanan väkevä ruohon ja maan tuoksu, se kokonaisvaltainen juurtuminen äiti maan syliin. Elämä tuntuu niin käsinkosketeltavan todelliselta!

Ruoho ja nurmikenttä tuo puutarhaan avaruuden ja tilan tuntua. Olen nurmikon kannattaja ja välillä surenkin sitä, miten kukkapenkkini valtaavat tilaa tuolta meditatiiviselta viherpeitolta. 

Rakentamisen aikaan puutarhassani oli lautakasoja, jotka tukahduttivat aidon nurmikon. En ole istuttanut näihin paikkoihin oikeaa nurmea, vaan olen mielenkiinnolla katsonut, mitä puutarhani siemenpankki haluaa sisuksistaan lykätä. Apilat ja minulle tunnistamattomat rikkaruohot ovat vallalla. Alueet erottuvat selvästi ympäröivästä nurmikosta erilaisen värinsä ja epätasaisemman rakenteensa vuoksi.

Suuremman alueen mökin ja orapihlaja-aidan välillä kylvin nurmikoksi. Ajattelin ensin siirtonurmea, mutta mitäs iloa sellaisesta olisi? Parasta puutarhassahan on kasvun ihme. No, nurmikko sojottaa yhden hellekesän jäljiltä epätasaisena kuin teinipojan viiksikarvat.

Ruohon leikkaaminen - aaarrrggghhhhhh. Siihen on toivottavasti vielä pari viikkoa aikaa, sillä se kyllä rasittavuudellaan syö miestä. Se on otettava vain mindfulness- ja kärsivällisyysharjoituksena, ei sitä typerää tontin ympäri pörräämistä muuten kestä.

MarjisMarjisMarjis

Miten onnea voi kuvailla? Sitä pulppuilevaa mielen helmeilyä kuin kallisarvoisia kuplia aidossa shampanjassa? Sitä kihelmöintiä ja odotusta? Tietoa, että tämä tunne tulee jatkumaan ja jatkumaan ja jatkumaan aivan hamaan syksyyn asti, monta monituista kuukautta? Sitä pientä jatkuvaa virnettä suupielissä? Sitä iloisuutta ja hyvää tahtoa koko maailmaa ja kaikkia sen ihmisiä ja ötököitä kohtaan? Sitä kun ei malttaisi kävellä, kun haluaisi vaan juosta, juosta, juosta!!! Ja laittaa silmät kiinni, hengittää loputtoman syvään ja pysähtyä iäisyydeksi joka sekuntiin tunteakseen sen miljardeilla yksittäisillä solulla. Kun koko maailman pulssi sykkii harmonisesti ja ihmiskunnan kultakausi on aamunkoitossaan.

MarjisMarjisMarjis. Huomenna muutetaan.

Kuva latistaa enemmän kuin 1000 sanaa

Otan kuvan puutarhastani ihanana aurinkoisena päivänä. Tulos: flättänää maisemaa ja epämääräistä valoa. Kun kukkapenkkini on parhaimmillaan, haen kameran. Tulos: tasapaksua ja sekavaa kuvapintaa, josta mikään ei nouse.

Valokuvaaminen on taitolaji ja puutarhan kuvaaminen vaatii vielä ihan omat erityisniksinsä (joita minä ainakaan en osaa). Olen jo luopunut isojen kukkaryhmien tai puutarhan panoraamojen kuvaamisesta, sillä lopputulos näyttää aina eilispäivän samealta kesäkeitolta.

Niinpä kuvaan nykyään pelkkiä passikuvia kasveistani: yksi kerrallaan ja suoraan edestä. Se on ainut keino saada kasveista edes perusluonteenpiirteitä esille. Kuvan kompositio ei hajoa ja värit ovat kohdallaan, kun kamerakin saa keskittyä vain olennaiseen.

Enpä ole ongelmani kanssa yksin, vaan vähän väliä puutarhalehtienkin yleiskuvat näyttävät  yksiulotteisilta ja puuromaisilta. Eikä se edes lohduta, kun voi vain arvata, kuinka värikylläinen, monitahoinen ja elävä todellinen kuvan puutarha kuitenkin on. Valokuvaan sitä vaan ei ole saatu tuotua.

Ehkä valokuvauksessakin pätee sama yleislaki kuin nykyään niin monessa muussakin elämän asiassa, eli vähemmän on enemmän. Jatkan siis kasvien passikuva-linjalla. Sitäpaitsi monet ovat kerrassaan onnistuneita: kultainen leikkaus kohdallaan ja kuvaajan arvostus malliaan kohtaan näkyy hienosti!

PS. Ei blogikirjoitusta ilman kissaulottuvuutta! Niinpä voin tässä harmitella rakkaimman Ottoni surkeaa väritystä: jätkä on pikimusta. Sellaisestahan on täysin mahdotonta saada hyviä kuvia, kun piirteet ei mustasta turkista erotu laisinkaan. Mutta annettakoon tämä pieni puute anteeksi Otolle, joka muuten on täydellinen katti, suurin innoittajani ja mindfullnes-mestarini. 

Salarakas

Kotiini on muuttanut uusi asukas. En ole ilmoittanut siitä taloyhtiöön, vaikka ymmärtääkseni  uudet säädökset määräävät paljastamaan pienimmätkin nuppineulan näpäytykset.

Uusi asuinkumppanini metelöi kovasti, siis aivan koko ajan, taukoamatta. Miten ihmeessä totun siihen??? Minä rakastan hiljaisuutta ja nyt yhtäkkiä tuo ääntelehtii lakkaamatta. Lisäksi se on yövirkku ja haluaa erityisesti silloin valaista omalla viehkeällä persoonallaan koko ympäristönsä.

Kaikesta tästä elämöinnistä ja valoisasta luonteesta johtuen kämppäkaverini lisää asuinkustannuksia ja minähän ne tietysti maksan. Olenkohan minä helposti höynäytettävä...? Siis ihan blondi?

Aivan ensimmäisen kerran tapasimme jo muutama vuosi sitten. Silloin en lämmennyt tälle tyypille yhtään, vaikka loinkin siihen pitkiä tutkivia  katseita. Mutta aikaa kului ja satunnaiset kohtaamisemme aina uusissa miellyttävissä ympäristöissä jatkuivat. Kaveristani oli juttua lehdissäkin! Ja komeita kuvia! Pikku hiljaa se sai kuin saikin kiinnostukseni kohoamaan ja nyt ollaan siis siinä pisteessä, että muuttokuormaa roudattiin toissa viikolla.

Hemmon nimi on Herb:ie ja se tulee niinkin kaukaa kuin Ruotsista. Tämäkin on minulle vähän outoa, sillä en olisi ikinä elämässäni kuvitellut lankeavani ulkomaiseen. Vaikken siis  persu olekaan, pois sellainen kauhistus minusta - ja toivottavasti kaikista muistakin viimeistään vaalipäivänä.

Onneksi asuinkumppanini Otto hyväksyy Herb:ien täysin. Sillä totuushan on, että jollei Otto olisi pitänyt tulokkaasta, se olisi saanut lähteä samalla oven avauksella. Siis tietysti Herb:ie, ei Otto! Mutta heidän yhteiselonsa on kitkatonta, he viihtyvät pitkiäkin aikoja toistensa seurassa ja Herb:e pistää parastaan miellyttääkseen Ottoa. 

Yllätyksekseni löysin Facebookista oikein oman faniryhmän tälle uudella asuinkumppanilleni. Avauduin siellä heti tuoreesta suhteestani ja kysyin, pitääkö sen metelöintiä ja valovoimaa ihan oikeasti sietää yölläkin.

Suhteen koeaikaa tässä siis elellään. Muistaakseni se on Stockalla kaksi viikkoa. Kuitti on visusti tallella, tammikuun kantistarjous 79,90 €.

Tässä pimeässä paparazzikuvassa Otto nauttii uuden sydänystävänsä Herb:ien sille vartavasten kasvattamasta vehnäoraasta. Indoor Gardenin Herb:ie 23 hoitaa hommansa! Tulkoon valo (mutta yöksi kyllä sammutan lampun, se on vissi).