Henkis-fyysinen vadelmavankila syntyy näin: Vadelmat kypsyvät, niitä on poimittava joka toinen päivä, huippusesongin aikana keräämiseen kuluu yli kolme tuntia, sitten vadelmat on pakattava rasioihin ja ne on pakko heti viedä kaupunkiin pakkaseen.
Tänä kesänä olen yrittänyt katkaista kahleitani ja kapinoinut. Kumpi mun elämästä oikein määrää, minä vai vadelmat?
Tänä kesänä olen yrittänyt katkaista kahleitani ja kapinoinut. Kumpi mun elämästä oikein määrää, minä vai vadelmat?
Olen viivyttänyt poimintaa kolmanteen päivään (ei hyvä, monet ehtii jo ylikypsäksi). Olen pakannut vadelmat rasioiden sijasta pusseihin (muussaantuvat rumemman näköisiksi). Olen pakastanut vadelmat mökkipakastimeeni ja vien marjat kaupunkiin vain joka toisen keruukerran jälkeen (ei hyvä, koska pakastetut marjat joutuvat olemaan puolisen tuntia lämpimällä matkalla).
Koen yhtäaikaista syyllisyyttä ja vapautta. Tunnen itseni epäkelvoksi puutarhuriksi, joka ei hoida sadonkorjuuvelvollisuuksiaan kellon kaltaisella täsmällisyydellä. Samalla olen onnellisempi saadessani itsekin päättää elämästäni, enkä vain kellokorttimaisella asenteella ole puutarhani orja.
Koen yhtäaikaista syyllisyyttä ja vapautta. Tunnen itseni epäkelvoksi puutarhuriksi, joka ei hoida sadonkorjuuvelvollisuuksiaan kellon kaltaisella täsmällisyydellä. Samalla olen onnellisempi saadessani itsekin päättää elämästäni, enkä vain kellokorttimaisella asenteella ole puutarhani orja.
Ehkä tämä kapinallisuus jo ensi vuonna helpottaa, kun nyt harjoittelen ahkerasti. Tänään muuten poimin vadelmia 2,5 kiloa ja aikaa kului 2,5 tuntia. Vadelmavene hoi, mahtuisiko yksi pakolainen kyytiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti