Jos jokin täällä puutarhassa saa vetämään herneen nenään, niin se on kyllä vihoviimeinen kaikkien aikavarkaitten äiti eli voikukka. Mutta olen oppinut elämässä, että ongelmat voi aina kääntää lahjoiksi. Ehkä voikukallakin siis on minulle jotain annettavaa ja opetettavaa? Katsotaanpas.
Ainakin tiedän päivän uutistapahtumista ja kulttuurista enemmän voikukkien ansiosta. Kuuntelen nimittäin yleensä Yle Puhetta tai Ylen podcasteja voikukkia repiessäni. Eduskunnan kyselytunti on aivan ehdoton lempparini – mutta entäs jos voikukkani kasvavatkin juuri tuon puhelannoitteen ansiosta niin komeasti?
Voikukat opettavat kärsivällisyyttä. Analogia löytyy astanga-joogasta, jonka harjoitukset aloitetaan viidellä aurinkotervehdys A:lla ja viidellä aurinkotervehdys B:llä. Ne ovat pitkiä, tylsiä ja eivät tunnu loppuvan ikinä. Ne kuitenkin lämmittivät kehoa ja notkeuttivat lihaksia ja ajattelin aina, että oikeasti ne antavat tarvittavaa nöyryyttä ja valmistavat mieltä varsinaiseen joogaharjoitukseen. Voikukat ovat vähän sama juttu: pakkotoistoa, jota on vaan tehtävä, että pääsee eteenpäin.
Voikukat opettavat elämän yltäkylläisyydestä. Kaikkea on tässä universumista loputtomasti: iloa, rakkautta, vaurautta – mutta myös surua, sairautta ja puutetta. Kun illalla on poiminut jokaikisen voikukan nurmikolta, niin mikäs keltainen näky onkaan jo aamulla vastassa kilpailemassa kultaisessa loistossaan auringon kanssa!
Voikukka opettaa, että pahaa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan pitää tässä maailmassa taistella ja että taistelulla on merkitystä. Vääryyttä ei pidä suvaita, vaan sitä vastaan on noustava niillä aseilla, joita on: sanat, vaikuttaminen, keskustelu, kirjoittaminen, mielipiteet – ja voikukkarauta. Vaikka sodan häviäisikin, niin taistelun voi aina voittaa.
Oikeasti tänä kesänä on ollut hämmästyttän vähän voikukkia. Kärsivätköhän ne pakkastalvesta vai mikä? Ja tänä kesänä elämäni on ollut niin hoppuisaa, etten ole ehtinyt edes juurinensa kaivaa voikukkia, vaan olen joutunut tekemään säälittävän minimin ja noukkimaan vain kukkivat kukat. Vai olisiko se se varsinainen salaisuus: ettei soutaisi hampaat irvessä vastavirtaan vaan keinuisi myötätuulen aalloilla vähäisimmän vastuksen periaatetta noudattaen? Olisiko sekin yksi keltainen opetus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti