Pihi ja tuhlaileva primadonna

Pioni on harvinaisen tuittupäinen epeli. Kaunis kuin kuningatar, ja elkeetkin yhtä kermapyllyiset.

Marjiksessa oli aiemmin runsaat pari metriä upeaakin muhkeampia pioneja. Mutta kun pionien kukinta-aika on minimaalinen ja kannatan biodiversiteettiä, niin otinpa lapion ja hups hei, raivasin pionit juurineen ja syötin ne kompostin vihertävänruskeaan vellovaan kitaan.  Valtaisasta dynastiasta jäi jäljelle vain penkin pari reunimmaista perintöprinsessaa.

Peijakkaan pionit ottivatkin nokkiinsa sukulaistensa joukkoteurastuksesta! Taisi kulua 5-6 vuotta, ennen kuin hienohelmat suostuivat kukkimaan uudelleen.

Ja nyt kun pioni kukkii, niin yhdessä varressa on tuhlailevasti peräti neljä kukkaa. Sehän on vallan pöhköä! Aivan kuin kuningattaren langanlaihan kaulan jatkeena olisi neljä raskasta päätä ja jokaisessa kultaakin painavampi kruunu!

Ehkä pioni haluaa havainnollistaa minulle kerralla kukintansa eri vaiheet: nuppu,  just puhkeamaisillaan, kukassa, elähtänyt. Mikäs siinä, pidän pioniterapiasta. Siihen tarvitaan vain faniasennetta ja pysähtymistä. Keskityn pioniin ja eläydyn sen elämään -  panttaamiseen ja ylenpalttisuuteen -  lyhyeen loistokkaaseen elämään - kauneuden menettämiseen - kompostissa kuihtumiseen. Kuin ihmisen elo pikakelauksella.

Paitsi että pioni kokee satavarmasti ylösnousemuksen ja uuden elämän taas ensi kesänä.