Viiru, Musti ja oranssikeltano

Nimeäminen on metkaa puuhaa. Pitäähän mustan villakoiran nimeksi ehdottomasti antaa Musti. Ja mikäs sopisi paremmin raidalliselle kissalle nimeksi kuin Viiru? Ei niin mikään, se on taivahan tosi.

Tosin tuon kaltaisissa nimissä täysin hukataan nimen voima. Nimi tuo jotain lisää, erilaistaa, antaa persoonallisuutta, sytykettä. Jos nimi tylsästi vain kertoo olemassaolevan ulkonäköseikan, nimellä ei ole mitään lisäarvoa. Se on kuin aapisessa: kissan kuvan vieressä opetetaan tavaamaan k-i-s, kis, s-a. sa, kissa. 

Ja sitten asiaan eli puutarhaan. Sain viime kesänä sisareni ystävältä perennan, joka oli kotoisin Puotilan viljelypalstalta. Tänä kesänä kasvi puhkesi loistoonsa ja olipas mielenkiintoinen tekele! Pitkät hennot varret kannattelivat kruununa päässään rykelmää tiiviitä oransseja pikkukukkia.

Ei kun perennakirja esille ja etsimään viehättävälle tulokkaalle nimeä. Ja arvatkaas minkä idioottimaisen nimen ne olivat sille antaneet? Ette voi uskoa, en minäkään meinannut. ORANSSIKELTANO. Siis oranssikeltano. Ihan oikeesti? O-rans-si-kel-ta-no.

Mikä kasvien vihaajien instanssi on voinut tyytyä moiseen antikliimaksiseen latteuteen? Onhan kasvi toki oranssinen ja vähän keltainenkin, en sitä kiistä, en toki, senhän näkee sokea Reettakin. Mutta.

Voisihan kukan nimi olla vaikka ilotulitus. Tai auringonkehrä tai tulipallo tai onnen hetki tai iloympyrä tai hellehehku tai Firefox tai ihan mitä vaan. Ideoinnissa usein ekat versiot on ilmiselviä, mutta ne pitää silti sanoa ääneen pois kuleksimasta parempien ideoiden tieltä. 

Jos tämän kasvin nimeäjällä olisi ollut hetkinen aikaa ja halua, hän ehkä olisi onnistunut antamaan kasville kunnon nimen. Kuten vaikka Palava rakkaus tai Särkynyt sydän. Sen lisäksi, että niiden nimet selkeästi kuvaavat kasvin väriä tai muotoa, nimi tuo kantajalleen plussabonuksena mielikuvitusta kiihottavan lisäelementin.  

(PS. Katsokaapas Keijunmekkoa. Sen nimeäjällä on ollut huikeasti mielikuvitusta. Tai sitten hän vain oli transu.)