Surutyötä puutarhassa

Itkettyäni kuusi päivää kissani Oton kasvainta ja tulevaa poismenoa alan pikkuhiljaa taas hahmottaa puutarhaani. Vadelmat olen suruissani poiminut, mitään muuta en ole kyennyt tekemään.

Mutta puutarhani, mitä se onkaan puuhannut sillä aikaa, kun minä olen istunut ja itkenyt! Se on jatkanut elämäänsä eikä ole pysähtynyt hetkeksikään. Juuri huomasin, että juhannuksena istuttamiini lumikärhöihin on tullut nuppuja. Viime kesän hankinta salkoruusu avasi ensimmäisen kukkansa. Lukinlilja pähkylöi, että avautuako tänään vai vasta ylihuomenna.

Herodotos sen puki sanoiksi jo antiikin aikoina: kaikki muuttuu, eikä samaan virtaan voi astua kahdesti. Mutta kun suru painaa rintakehän kokoon ja kyynelet sumentaa silmät niin, ettei näe kahta askelta eteensä,  on  muutosta äärimmäisen vaikea hyväksyä.

Puutarhasta saa kuitenkin pisaran verran lohtua. Kaunein punainen lilja jo kuihtuu, mutta sen vaaleanpunainen serkku vasta oikoo siroja jäseniään. Muutos ei ainoastaan vie asioista pois elämästä, vaan yhtä lailla se tuo uutta. Ei samanlaista, mutta jonkun variaation uudessa tilanteessa.

Puutarhan vehreys voimaannuttaa ihan väkisin. Joudun pakosti todistamaan, miten elämä jatkuu ja uutta tapahtuu koko ajan taukoamattomana vyörynä. Kasvua. Hidasta kuihtumista. Uuden syntymistä.

Kun muutosta ei voi pysäyttää millään freeze-näppäimellä, jää jäljelle vain yksi toimiva starategia: tämä hetki. Otto on vielä hengissä, laihempana kuin koskaan, mutta yhtä ihanana kuin aina. Puutarha on rehevimmillään. Minulla on lomaa.