Tämä kesä Marjiksessa on ollut entistäkin täydellisempi,
eikä suinkaan puutarhan ansiosta. Karkasin puutarhan porttien ulkopuolelle ja
elin koko kesän lähimetsässä kuin Henry Thoreau konsanaan.
Aloitin säännöllisen joka-toinen-päivä juoksemisen
toukokuussa piskusessa metsässäni, joka rajoittuu Marjikseen, Roihuvuoreen ja
Itäväylään. Olen metsänomistajan tytär ja
tiedän isästäni, kuinka tärkeä ja suuren onnen ja hyvinvoinnin lähde metsä voi ihmiselle
olla. Mutta vasta nyt koin metsän parantavan voiman henkilökohtaisesti.
Keväällä puihin kasvoi lehdet ja ikivihreät kollegat saivat uusia freesejä sävyjä seurakseen. Linnut lauloivat kuin humaltuneet runoilijat,
flirttailivat ja kosivat kilpaa. Äitienpäivän tienoilla metsä peittyi
valkovuokkoihin ja toukokuun lopussa kielojen tuoksu suorastaan
pökerrytti. Tuomet loistivat iltahämärässä.
Kesäkuussa vihreän eri sävyjä oli jo mahdoton laskea. Ja
heinäkuu, oi heinäkuu, se räväytti koko metsän kukkamereksi! Miten en
alavutelaisena mäntymetsien kasvattina ollut osannut ajatella metsää kukkivana?
Enhän edes tunnistanut moisen kangasmetsän kaunottaria! Joku näytti angervolta,
joku kärsämöltä, joku piiskulta...
Nyt pihlajanmarjat hehkuvat oransseina ja
koivuihin on tullut ensimmäisiä keltaisia sävyjä. Shortsit ja toppi on täytynyt
vaihtaa juoksutrikoisiin ja takkiin.
Metsä antaa mielelle rauhaa + ruumiille ja hengelle energiaa.
Se asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Se auttaa hyväksymään elämän
jatkuvan muutoksen ja näkemään asiat toisestakin vinkkelistä. Metsä on tietoista
läsnäoloa ja jatkuvaa meditaatioharjoitusta.
Miksi ihmisen on pitänyt kehittää puutarha, kun kaikki ihanuus on jo valmiina lähimmässä metsässä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti