Terveisiä helvetin esikartanosta

Kun Jumala oli luonut maailman ja paratiisin ja levännyt enkelien siivistä irronneilla höyhenillä pehmitetyllä pankollansa koko sunnuntain, hän vielä maanantai-aamuna keksaisi luoda orapihlajan. Ihan vaan siksi, että paholainen pysyisi poissa paratiisista, ihmiset saisivat naarmuja, pyöränkumit menisivät puhki ja siirtolapuutarhurit joutuisivat leikkuuhommiin ennen juhannusta juuri, kun elämässä on muitakin kiiruita.

Jos haluaa harjoitella tulevaisuuttansa helvetissä, voi leikata orapihlaja-aitansa.

Pensasleikkurin sähköjohtoa on pidettävä silmällä kuin pahaisinta kissanpentua ja varjeltava kuin neitsyyttä. Mikään ei nimittäin ole helpompaa kuin leikkaista poikki laitteen oma johto, 20 metrin ulkopistokkeeseen ulottuva johto tai vielä se kolmaskin (!) jatkojohto, jota puuhassa tarvitaan.

Asento on mitä hankalin, sillä siirtolapuutarhan säännöt määräävät aidan korkeudeksi 140 senttiä. Se tarkoittaa raskaan leikkurin pitämistä korkeudella, joka on epämukava, raskas ja väsyttävä. 

Vaatteita on oltava mieluusti monta kerrosta, sillä piikit raastavat ihon verille ja löytävät ihan varmasti ranteesta sen pienen suojaamattoman kohdan. Nenällä keikkuu muoviset suojalasit, jotka huurtuvat hiestä ja kuumuudesta ja likaantuvat niin, että koko maailma näyttää tuhruiselta. Viimeistään ne saavat inhoamaan projektia ylettömästi.

Vaikka pitäisi nauttia matkasta eikä pelkästä päämäärästä, niin orapihlajan leikkauksen yhteydessä siihen ei pystyisi kuuluisin gurukaan. Ainoa onnen tunne koko prosessissa tulee siitä, kun homma on tehty, oksat on viety keräykseen, leikkuri on palautettu yhdistykselle ja tietää, että vuoden verran voi vetää lonkkaa ennen seuraavaa verenvuodatusta.