Äärimmäistä kauneutta, osa 2

Kauneusmeditaatiota puutarhassa voi harrastaa näinkin:

Valitse kaikkein kaunein kohde. Ota tuoli ja istahda sen äärelle, tai jos risti-istunta luonnistuu, niin se on aina parempi. Syvähengitä rauhallisesti eli neljällä sisään, neljä pidätys, neljällä ulos, neljä pidätys. Tee sitä muutaman kerran kunnes rauhoitut.

Mihinkään ei ole kiire, kuulet äänet ympärilläsi, mutta niihin ei tarvitse kiinnittää huomiota. Sen sijaan tarkkaile kaunista kasvia edessäsi. Tutki sen kaikkia muotoja arvostelematta ja aivan kuin ihmetellen ja nähden ne ensimmäistä kertaa. Millaiset lehdet, minkä väriset ja muotoiset, millainen varsi, tukeva vai rento, millaiset kukat, mitä kaikkea kukasta löytyy, värisävyt, muoto, siemenet...

Hengitä rauhallisesti ja vain katso valitsemaasi kauneutta. Älä luetteloi tai arvostele tai ajattele. Avaa vain kaikki aistisi kasville. Miltä se tuoksuu? Miltä se tuntuu? Miten koet kasvin?

Ole katsomasi kasvi. Mene sen sisään, sen varteen, kukkaan, lehtiin. Hengitä kasvia. Yhdisty siihen. Ravinteet kulkevat varttasi pitkin kukkaan. Juuresi ovat mullassa. Tunnet ja hengität kasvina, katsot maailmaa kasvina. Kun olet kasvi, ole yhtä koko puutarhan kanssa. Tunne syvällinen yhteys koko asuinalueen, kaupungin, läänin, maan, maanosan, maapallon ja koko maailmankaikkeuden kanssa. Olet kauneus itsessään. Olet kaikkeus. Aika pysähtyy.

Kalla (Zantedeschia)

Äärimmäistä kauneutta, osa 1

Joskus on onni kohdata sellaista kauneutta ja karismaa, että sen ääressä aika ja koko muu maailma pysähtyvät. Tekee mieli vain istua kauneuden ilmentymän jalkojen juuressa, palvoa ja paastota mitään kyselemättä.

Karisma on synnynnäistä ja lumoavaa. Karisma ei erottele vastaanottajia, vaan hurmaa kaikki ympärillänsä ikään, säätyyn tai sukupuoleen katsomatta. Kuten Marilyn, joka herättää naisissa yhtä suurta tunnetta ja suojelunhalua kuin miehissäkin.

Karisma saa antautumaan. Karisman avulla on perustettu itsemurhauskonlahkoja ja luovutettu omaisuuksia silmää räpyttämättä. Tietenkin se on niin. Kun kauneus ja karisma ojentavat kätensä, niihin tartuu kuin hukkuva, ikionnellisena osallisuudesta johonkin itseä niin paljon suurempaan. 

Kauneus avaa tajuntaa. Maailmankaikkeuden kaikki salat ovat ihan tässä, kurotan vain hieman. Ihan hetken verran voin ymmärtää, mitä elämä on.

 Lukinlilja Hymenocallis

Surutyötä puutarhassa

Itkettyäni kuusi päivää kissani Oton kasvainta ja tulevaa poismenoa alan pikkuhiljaa taas hahmottaa puutarhaani. Vadelmat olen suruissani poiminut, mitään muuta en ole kyennyt tekemään.

Mutta puutarhani, mitä se onkaan puuhannut sillä aikaa, kun minä olen istunut ja itkenyt! Se on jatkanut elämäänsä eikä ole pysähtynyt hetkeksikään. Juuri huomasin, että juhannuksena istuttamiini lumikärhöihin on tullut nuppuja. Viime kesän hankinta salkoruusu avasi ensimmäisen kukkansa. Lukinlilja pähkylöi, että avautuako tänään vai vasta ylihuomenna.

Herodotos sen puki sanoiksi jo antiikin aikoina: kaikki muuttuu, eikä samaan virtaan voi astua kahdesti. Mutta kun suru painaa rintakehän kokoon ja kyynelet sumentaa silmät niin, ettei näe kahta askelta eteensä,  on  muutosta äärimmäisen vaikea hyväksyä.

Puutarhasta saa kuitenkin pisaran verran lohtua. Kaunein punainen lilja jo kuihtuu, mutta sen vaaleanpunainen serkku vasta oikoo siroja jäseniään. Muutos ei ainoastaan vie asioista pois elämästä, vaan yhtä lailla se tuo uutta. Ei samanlaista, mutta jonkun variaation uudessa tilanteessa.

Puutarhan vehreys voimaannuttaa ihan väkisin. Joudun pakosti todistamaan, miten elämä jatkuu ja uutta tapahtuu koko ajan taukoamattomana vyörynä. Kasvua. Hidasta kuihtumista. Uuden syntymistä.

Kun muutosta ei voi pysäyttää millään freeze-näppäimellä, jää jäljelle vain yksi toimiva starategia: tämä hetki. Otto on vielä hengissä, laihempana kuin koskaan, mutta yhtä ihanana kuin aina. Puutarha on rehevimmillään. Minulla on lomaa.

Puutarhuri lomalla

Nyt iskee kauhea puutarhansiivoamisstressi! Olen poissa 6 päivää ja sehän on tähän vuodenaikaan ikuisuus. Vaikka kuinka moni ihanuus ehtii avautua tai tulla esille muiden varjosta tai hujahtaa hurjasti pituutta. Nyt teineinä keikkuvat vadelmat ehtivät alkupunastella ja paisua ja ties vaikka saavuttaa poimimiskypsyytensäkin tässä helteessä.

Ennen lähtöä ruoho pitää kyniä, kaikki kukkapenkit ja aluset siivota, on kasteltava niin paljon kuin ehtii, nypittävä kesäkukat ja sidottava leveilevät perennat. Toki kissavahti tulee pitämään mökkiäni pystyssä, mutta eiköhän kissan ruokkimisessa ja punkkitarkastuksissa ole urakkaa riittämiin, ei vierasta voi tyrmätä puutarhanhoitovelvoitteilla.

Capekin mainio pikkukirja ”Puutarhurin vuosi” kuvastaa lomailun tuskaa loistavasti. Ensin puutarhuri väittää lomittajalleen, että yhtään mitään ei tarvitse tehdä, ei yhtikäs mitään, kolme minuuttia päivässä riittää.

Lomallaan Capekin puutarhuri pommittaa lomittajaa jatkuvasti uusilla tehtävillä. "Ai niin, unohdin sanoa, että pitää kastella aamulla tunnin verran ja illalla tunnin verran." ja lähettää kasveja matkaltaan ja antaa istutusohjeita ja nykykasvejakin pitää siirtää jotta uudet mahtuu ja ja ja.

Ja kun lomittaja-parka on niska vääränä raatanut puutarhan parhaaksi, palaa omistaja vihdoin lomalta ja on aivan järkyttynyt puutarhansa huonosta kunnosta ja päättää, ettei ikinä enää lähde puutarhastaan mihinkään.

Ugh ja aamen.

"Aikuinen lilja mä ooooon"

Jotenkin varjolilja (Lilium martagon) on yhtä härski kuin Paula Koivuniemen ”Aikuinen nainen”. Peittelemättömän pitelemätön ja puumamainen. Roikottaa avujaan kaikkien näkyvillä, vaikkei kukaan niitä haluaisi edes katsella. 

Varjolilja kuitenkin seisoo tukevasti omalla paikallaan ja tuntee arvonsa, joka on monin kerroin enemmän kuin karaokebaarin varma humalahitti. Varjoliljalla on vuosien kokemusta ja ehkä se on oppinut maailmasta sen verran, ettei kynttiläänsä kannata pitää vakan alla, vaan näyttää kaikki ”what you see is what you get”.

Pitääkö tuntea myötähäpeää vai ihastusta? Aikuinen lilja on yrityksessään aito ja rohkeasti oma itsensä. Ottakaa tai jättäkää.

Toisten juhannusonni

Siirtolapuutarhassa toimii ajatus ”Kell’ onni on, se onnen jakakoon”. Eikä se suinkaan johdu mistään siirtolapuutarhureitten normisuomalaisia avarammasta sydämestä, vaan pelkästään tilanahtaudesta.

Kaikkea ihania kasveja ei siis tarvitse itse omistaa, vaan niistä voi nauttia katsomalla aidan yli naapuriin. Nautinto on lähes yhtä suuri ja vaiva kasvin hoidosta on pyöreä nolla.

Jo jonkin aikaa olen nautiskellut naapureiden juhannusruususta (Rosa pimpinellifolia), tuosta koko kesäkuun ihanuuden kulminoivasta symbolista. Sen kermahtavan valkoiset kukat ja syvänvihreät lehdet yhdistettynä huumaavaan tuoksuun ilmentävät täydellisesti suomalaisen kesän lyhyyttä ja armottomuutta.

Eräänä juhannuksena olin lähdössä äitini, juhannuslapsen, synttäreille. Juhannusruusuni oli ihanasti nupussa. Palasin kolmen päivän päästä takaisin. Rupsahtanut ruusu tiputteli lehtiään.

Juhannus oli ohi. Kesän herkin ja kaunein aika oli ohi. Valo saavuttanut taistelussa viimeisen voittonsa.

Jotta nyt ei menisi slaavilaishenkiseksi synkistelyksi, pitää sanoa, että onneksi sentäs loma ja sadonkorjuu ovat vielä edessäpäin.

Leijonaprinsessa

Niin suloiset värit! Niin kauniit mekot! Niin ujosteleva ja vaatimaton käytös! Niin hieno sukutausta! Niin hehkeä kuin prinsessa Madelaine rikkaan amerikkalaismiehensä kainalossa!

Viattomuuden symbolina akileijaa (Aquilégia vulgáris) on maalaustaiteessa käytetty Neitsyt Marian symbolina. Mutta sopiikos se nyt olleskaan, kun säännöllisin väliajoin akileija saa joka kukkapenkissä vähän oudon värisiä perillisiä, you know…

Itse kukkaistohtori Linnén kertoman mukaan lapsille annettiin akileijan siemeniä tuhkarokkoa ja isorokkoa vastaan. Akileijaa on käytetty myös lemmenrohtona ja haavojen hoidossa.  

Sitten viikon self help -vinkki. Yhden muinaistarinan mukaan akileijaa pidettiin leijonan mieliruokana. Eli kun hieroi akileijan kukkaa sormiensa välissä, tuli rohkeaksi kuin leijona. 

Ei kun hieromaan akileijoja sitten vaan! Ja sopihan tuo vinkki siihen lemmenrohto-satuunkin, sillä rohkeuttahan lempimisessäkin tarvitaan.

(Lähteenä käytetty Turun museokeskusta)

Violetti pallopää

Ymmärrän täysin muotopuutarhureita. Voiko olla upeampaa kun puutarha, jota ryhdittävät selkeät geometriset muodot: pallot, kolmiot, neliöt, suorakulmiot….  Ah Versailles, sitä muotojen jykevää sinfoniaa!

Onneksi kotipuutarhassakin jotkut peruskasvit tyydyttävät tätä selkeää muotoajattelua. Kuten suosikkini Allium (anteeksi, en tiedä tälle tarkempaa nimeä tai lajiketta). 

 
Ylväästi se heiluttaa tuulessa violettia pallopäätään kuin Pirkko Liinamaa Levyraadissa ikään. Sorjan varren jatkeena oleva pallukka on ensin tuuhea, sitten se alkaa vaalentua ja harventua kuin pälvikaljun vaivatessa ja lopulta se surullisesti varistaa viimeisetkin haivenensa.

Kasvi on joteskin satumainen ja siitä tulee mieleen se H.C.Andersenin satu "Pikku-Iidan kukat". Palloon voi melkein kuvitella silmät ja suppusuun. Vai olisiko se kuin avaruuskävelijöiden kypärä, ja allium sieltä tiirailee planeetan ihmeitä?  Tai lähtisikö se iltaisin vierailulle naapurikukkapenkkiin ja matkalla nyökkäisi pallopäällään tervehdyksiä? Entä jos linnut kisaisivat, kuka saa ekana parturoitua kasvin kaljuksi yksi hede kerrallaan? Vai järkkäisikö ne kisoja tyylikkäimmästä leikkauksesta ja hurjimmasta muotoilusta? Ainakin upea väri olisi jo valmiina.

Myrkyllistä ja tappavaa

Suuri osa ihmisistä kuolee kotonaan. Ja on se hengenlähtö lähellä puutarhassakin tai ainakin sieltä saa kolhuja, vammoja, kipuja, tauteja, myrkytyksiä ja mitä lie. 

Eräs entinen työkaverini oli monta viikkoa sairaslomalla pudottuaan omenapuusta. Mua on vadelmanoksa kahdesti läppäissyt silmään niin, ettei silmää ole melkein vuorokauteen saanut auki. Yksi omenapuuni sai nimekseen Tällipaju, kun löin sen oksaan päätäni säännöllisesti pitkin kesää.

”Lievästi myrkyllinen kaikista osistaan” on tämän viikon Marjiksen kaunotarkin. Mitähän tuo mahtanee edes tarkoittaa? Uskaltaako kasviin edes koskea? No, kaunis se on silti tämä Arovuokko (Anemone sylvestris).

Jos mulla on joskus tulevaisuudessa vaikeutta avata suuta, osaan arvata, että  se on hengenvaarallisen jäykkäkouristuksen (tetanus) ensimmäisiä oireita. Ja mistähän niitä bakteereja muualta saisikaan kuin vaikkapa mullasta.  

Puutarhan kamalin peto on pikkuruinen ruskea sääriään sätkyttelevä punkki eli puutiainen (Ixodes ricinus). En ole edes laskenut, kuinka monta punkkia kesän aikana kaivan kissastani, vaikka annan sille säännöllisesti punkkilääkettä. Itselläni on suuri vaara saada punkkeja paitsi puutarhasta myös omasta sängystäni, jossa kissa nukkuu päiväunia.

Elämä lyhyt - ja puutarhan hoito tekee sen vieläkin lyhyemmäksi.

Keltatautiset värinvaihtajat

Tiesin jo monta päivää ennen ratkaisevia lätkämatseja, että Ruotsi voittaa. Ai mistäkö? No kukkapenkkihän sen kertoi.

Penkistä putkahti sinisten helmililjojen viereen oikein kauniita keltaisia tulppaaneja. Ongelma oli vain siinä, että en ollut istuttanut keltaisia tulppaaneja, en tod!

Sitten toinenkin kukkapenkkini alkoi lykätä isoja keltaisia tulppaaneja ja olin aivan ällikällä lyötynä. Oliko minulla syksyllä keltatauti?

No, köyhä unohtaa ja aika parantaa. Niin kävi nytkin. Pienet keltaiset tulppaanit muuttuivat valkoisiksi, joissa on punaisia raitoja. Isot keltaiset tulppaanit muuttuivat oransseiksi. Juuri niin kuin käärepapereiden kuvissa. Mutta miksei niissä varoitettu sivuoireista, kuten sydänkohtauksesta, jonka puutarhuri saa, kun maasta tunkee aluksi totaalisen väärän värisiä kukkia?

Äitienpäiväksi hiiriä, valkovuokkoja ja perunoita

Läheinen metsäni herkistelee valkoisena tähtimattona. Muutama valkovuokko (Anemone nemorosa) on ilokseni lennähtänyt myös puutarhani perennapenkkiin.

Äitienpäivä on merkittävä etappi puutarhatöissä, sillä se on perunanistutuspäivä. Ainoasta oikeasta perunanistutuspäivästä on tosin yhtä monta mieltä kuin viljelijääkin. Yleisimpiä sanontoja on, että peruna pitää olla maassa kun tuomi kukkii. (C'mon, se on ihan liian myöhään). Toiset vannoo, että Kustaan päivä 6.6. on perunapäivä. (Oikeasti se on Gustavin päivä ja siten Pauligin julistama Hyvän kahvin päivä. Joten jos ei nyt sekoitettaisi perunoita ja kahvia, eihän?). Jotkut katsoo lisäksi kuun asennosta, koska on otollisin hetki piilottaa mukula maahan (tiedoksi vaan, että se on alakuu).

Paras ja oikein hetki on tietenkin äitienpäivä, joka seisoskelee juuri sopivassa kohdassa kevätkalenteria. Multaussessio tapahtuu sitten viikkoa ennen juhannusta ja ekat perunat ovat kypsiä kun loma alkaa heinäkuun alussa. MOT, mitä tästä kiistelemään, itsestään selvästä asiasta.
 
Ja mitenkäs ne hiiret tähän aiheeseen liittyy? No Otto-lapsoseni kautta tietenkin. Viime äitienpäiväaamuna minua odotti kuistilla hyvin kissamainen lahja, kuollut hiirenretale. Arvattavasti en valmistanut siitä meille äitienpäivälounasta.

Usko koetuksella

Näin kirkollisena juhlapäivänä halusin minäkin kokea puutarhassani pienen ylösnousemuksen ihmeen. Mutta  köpsästipä kävi.

Syksyllä kaivoin runkoruusun (Rosa Royal White) perunamaahan talvehtimaan (Werraton-hautaus-Winkki). Nyt käärin hihat, hain lapion ja aloin kaivaa ruusua ylös istuttaakseni sen ruukkuun ja nauttiakseni sen loistokkaasta kukinnosta. Mutta voi itku. Iskinpä vahingossa lapiolla ruusulta pään poikki, minä haudaryöstäjäklaanin tumpeloin noviisi :-( (

Ei auta itku markkinoilla ja puutarhassa ei senkään vertaa. Joten kokeilin uskoa ja istutin giljotiinilla katkaistun juuren ruukkuun. Merkkinä uskoni vajavaisuuden ruukku on kuitenkin ensimmäinen aitasta vastaan tullut ankean ruskea epeli. Varren laitoin maljakkoon odottamaan, josko siihen tulisi juurikasvua. Tai yllärinä vaikka ruusuja...?

 Ken uskoo, se näkee.