Kun kaikki elämässä löytyy puutarhasta, niin nyt löysin blogifilosofiani kirja-arvostelusta "Palkittu Mazzucco teki kirjan, johon sai mahdutettua kaikki itselleen rakkaat taideteokset maailmalta", Helsingin Sanomat 12.6.
Ihan alkajaisiksi Mazzucco sanoo näin: "Minua on tietysti kiinnostanut myös se, miten visuaalinen taide taipuu
kirjoitettuun muotoon. Voiko sanoilla päästä kuvan taakse?"
Blogissani mietin, voiko sanoilla päästä kasvien taakse, sisään, maailmaan? Vastaukseni on tietenkin kyllä ja väitänpä vielä, että sanoilla pääsee paljon syvemmälle kuin yksiulotteisilla kuvilla. Tehtäväni on sanoittaa puutarhan rikasta kuvamaailmaa. Kirjailijan sanoin "Sanat ovat itse asiassa museo, jossa taideteos on näytteillä."
Mazzucco vain jatkaa tykitystään: "Tärkeintähän on, että teoksilla on joku henkilökohtainen side
katsojaan. Siksi pienet museot ovat jotenkin tosia, koska niissä
kokoelman kerääjällä on henkilökohtainen ja subjektiivinen suhde
teoksiin. Se antaa pohjan dialogille. Juuri sitä minäkin yritän
kirjallani ruokkia".
Ja edelleen: "Taiteilijan elinvuosilla ei sinänsä ole merkitystä, koska teos
puhuttelee aina tässä ja nyt ja peilaa katsojansa uskomuksia ja
tuntemuksia nykyhetkessä."
Seurustelu puutarhan kanssa on aina dialogia ja subjektiivinen tulkinta tapahtuu sen hetken tunteiden, ajatusten ja elämäntilanteen mukaan. Nykyhetki on käsinkosketeltavana puutarhassa ja kasvit muuttuvat aina sen hetken todellisuuden peileiksi. Seuraavana päivänä todellisuus ja peilikin ovat taas uusia.
Artikkelin mukaan "Mazzucco etsii emotionaalisia ja älyllisiä kosketuskohtia eikä pyri impressionistiseen taidekritiikkiin". Niinpä niin, toteutuuhan tämäkin pikku palstallani. Puutarhan hoito ja siitä bloggaaminen ovat ennen kaikkea emotionaalisia kosketuskohtia todellisuuteen pienellä aivotwistillä varustettuna ilman ylenpalttista kriiikkiä.
perjantai 12. kesäkuuta 2015
torstai 11. kesäkuuta 2015
Kellukka tulessa, kylässä ja ojassa
Nimenä "Tulikellukka" on jotensakin ristiriitainen. Tuli on tietenkin
tulta, mutta kellukka vie ajatukset veteen. Eikä kukka yhtään kellu missään, vaan huojuu ohkaisen varren päässä n. 30 sentin korkeudella.
Oikeastaan "kellukka" on vähän säälittävä, ressukka. Ei edes kunnon "kellu" vaan diminutiivinen, hellittelynomainen "kellukka".
Yritin kehrätä tarinaa siitä, kuinka Tulikellukka (Geum coccineum) lähtee reissullensa tapaamaan keltaista Kyläkellukkaa (Geum urbanum) ja kuinka he kokevat kaamean aamun rusehtavan sukulaisensa Ojakellukan (Geum rivale) luona. Mutta ei siitä tullut mitään.
Tulikellukka on kuin hammashygienisti: säännöllisesti tarpeellinen ja iloa tuova asia elämässä, mutta niin mielikuvitukseton, ettei siitä saa edes kunnon blogikirjoitusta aikaiseksi.
Mikä tuli juuri todistettua.
Oikeastaan "kellukka" on vähän säälittävä, ressukka. Ei edes kunnon "kellu" vaan diminutiivinen, hellittelynomainen "kellukka".
Tulikellukka on kuin hammashygienisti: säännöllisesti tarpeellinen ja iloa tuova asia elämässä, mutta niin mielikuvitukseton, ettei siitä saa edes kunnon blogikirjoitusta aikaiseksi.
Mikä tuli juuri todistettua.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2015
Näin voitat voikukkasodan
Nyt Minnan Werraton-Wiher-Winkki paljastaa, kuinka voikukat saa nujerrettua. Ei tietenkään kokonaan, en minä sentäs Jeesus ole, mutta ainakin yhteen kolmannekseen alkuperäisestä määrästä. Ja vuosien myötä vieläkin vähäisemmäksi.
Voikukat jyräävät massallaan. Naapurini poimi pari viikkoa sitten kaikki voikukat n. 400 neliön tontiltaan. Lukumäärä oli uskomattomat 1885 kappaletta! Noin vuorokauden päästä hän uusi urakkansa ja taas nurmikolla oli yli 250 uutta voikukkaa. "Ne ovat niin sitkeitä ja kasvavat missä vain, joten niitä pitää ihan kunnioittaa. Nehän kävisivät ihan Suomen itsenäisyyden symboliksi", naapurini Seppo virkkoi.
Aloittelijapuutarhurina kuvittelin, että voikukat pitäisi kiskoa juurineen irti. Höpsistä höö! Harva asia maailmassa on yhtä turhaa ja turhauttavaa, koska voikukkaa on lähes mahdotonta saada irti maasta juurineen, joten siihen on silloin turha tuhlata omaa elämänvoimaansa.
Niinpä olen jo vuosikaudet käynyt väsytystaistelua. YLEn artikkelissa "Voita taistelu voikukkia vastaan Arno Kasvin ohjeilla" tuo maineikas puutarhuri suositteli, että voikukkien tulee antaa puhjeta kukkaan ja sitten vetää koko nurmikko sileäksi teroitetulla ruohonleikkurilla.
Hölynpölyä tuokin. Sillä päänsä menettäneet mutta edelleen nurmikolla retkottavat voikukat jatkavat zombieloaan, kukat muuttuvat höytyviksi ja siementävät koko pihan.
Oma voittoisa sotastrategiani ja Werraton-Wiher-Winkkini menee näin:
1) Poimi kukkivat voikukat säännöllisesti parin päivän välein ja AINA ENNEN nurmikonleikkuuta.
2) Toista niin kauan kuin voikukkia piisaa eli kyseessä on parin viikon huki. Kesässä tarvitsee tehdä ehkä kaksi isoa keräystä eli yli tunnin kykkimistä, mutta sen jälkeen voikukkien taistelutahto on nujerrettu.
3) Huomaa seuraavana vuonna, että voikukkia on vähemmän.
4) Huomaa seuraavana vuonna, että voikukkia on taaskin vähemmän.
5) Huomaa seuraavana vuonna...
Voikukat jyräävät massallaan. Naapurini poimi pari viikkoa sitten kaikki voikukat n. 400 neliön tontiltaan. Lukumäärä oli uskomattomat 1885 kappaletta! Noin vuorokauden päästä hän uusi urakkansa ja taas nurmikolla oli yli 250 uutta voikukkaa. "Ne ovat niin sitkeitä ja kasvavat missä vain, joten niitä pitää ihan kunnioittaa. Nehän kävisivät ihan Suomen itsenäisyyden symboliksi", naapurini Seppo virkkoi.
Niinpä olen jo vuosikaudet käynyt väsytystaistelua. YLEn artikkelissa "Voita taistelu voikukkia vastaan Arno Kasvin ohjeilla" tuo maineikas puutarhuri suositteli, että voikukkien tulee antaa puhjeta kukkaan ja sitten vetää koko nurmikko sileäksi teroitetulla ruohonleikkurilla.
Hölynpölyä tuokin. Sillä päänsä menettäneet mutta edelleen nurmikolla retkottavat voikukat jatkavat zombieloaan, kukat muuttuvat höytyviksi ja siementävät koko pihan.
Oma voittoisa sotastrategiani ja Werraton-Wiher-Winkkini menee näin:
1) Poimi kukkivat voikukat säännöllisesti parin päivän välein ja AINA ENNEN nurmikonleikkuuta.
2) Toista niin kauan kuin voikukkia piisaa eli kyseessä on parin viikon huki. Kesässä tarvitsee tehdä ehkä kaksi isoa keräystä eli yli tunnin kykkimistä, mutta sen jälkeen voikukkien taistelutahto on nujerrettu.
3) Huomaa seuraavana vuonna, että voikukkia on vähemmän.
4) Huomaa seuraavana vuonna, että voikukkia on taaskin vähemmän.
5) Huomaa seuraavana vuonna...
tiistai 9. kesäkuuta 2015
Yhteiskuntasopimus myös puutarhaan!
Tietotyöläisenä en allekirjoita ajatusta, että 100 tuntia extratyötä vuodessa pätkän vertaa lisäisi tuottavuutta. Vartin lisäys joka päivä kuluisi todennäköisimmin Facebookissa.
Mutta puutarha, se on kuin tehtaan liukuhihna, jossa jokainen lisätyötunti tuottaa oikeasti mitattavaa tulosta.
Vartissa per päivä kiskoisin jo kaikki voikukat pihaltani tai siivoaisin osan kukkapenkkiä. Kotilovartti joka ilta tekisi puutarhastani kotilovapaan vyöhykkeen. Rikkaruohojen riuhtominen vattupenkistä vartin verran päivässä saisi ihmeitä aikaan.
Paitsi että juuri tajusin: puutarha-aikaa pitäisikin pidentää vähintään kaksi ellei kolmekin varttia päivässä, sillä Suomi lusmuilee tässäkin asiassa kilpailijoitaan enemmän, meillä kun aktiivista puutarhatyöaikaa on vain toukokuusta syyskuulle.
Taidanpa heti olla hallituksen kuuliainen alamainen ja ryhtyä toimeen. Tai ainakin keitän kahvit ja menen patiolle viettämään ihan ylimääräistä puutarhasuunnitteluvarttia.
Tai ainakin keitän kahvit ja menen patiolle.
Mutta puutarha, se on kuin tehtaan liukuhihna, jossa jokainen lisätyötunti tuottaa oikeasti mitattavaa tulosta.
Vartissa per päivä kiskoisin jo kaikki voikukat pihaltani tai siivoaisin osan kukkapenkkiä. Kotilovartti joka ilta tekisi puutarhastani kotilovapaan vyöhykkeen. Rikkaruohojen riuhtominen vattupenkistä vartin verran päivässä saisi ihmeitä aikaan.
Paitsi että juuri tajusin: puutarha-aikaa pitäisikin pidentää vähintään kaksi ellei kolmekin varttia päivässä, sillä Suomi lusmuilee tässäkin asiassa kilpailijoitaan enemmän, meillä kun aktiivista puutarhatyöaikaa on vain toukokuusta syyskuulle.
Taidanpa heti olla hallituksen kuuliainen alamainen ja ryhtyä toimeen. Tai ainakin keitän kahvit ja menen patiolle viettämään ihan ylimääräistä puutarhasuunnitteluvarttia.
Tai ainakin keitän kahvit ja menen patiolle.
maanantai 8. kesäkuuta 2015
Kadonneen dahlian arvoitus
Mon Dieu, dahliani on kadonnut!
Kaikki alkoi noin puolitoista viikkoa sitten. Alku oli lupaava, eikä ennustanut mitään mysteeriota. Menin tapani mukaan Hakaniemen torille ostamaan kukat pation komeimpiin ruukkuihin. Päätinkin tänä kesänä elää loisteliaasti ja ostin normipelargonioiden tilalle uhkeat ja tuplasti kalliimmat dahliat, jotka ihan pursuivat vaaleanpunaisen-pinkin voimaannuttavaa elämäniloa.
Kaikki hyvin Marjiksessa ja dahliat loistivat yli koko puutarhan.
Kunnes viime viikolla tapahtui jotakin outoa ja odottamatonta. Eräänä aamuna unisia silmiäni availlessani en voinut uskoa näkemääni: toinen dahlia oli katkennut! Kukkavarret makasivat rähmällään patiolla ja niin lupaavasti alkanut elämä päättyi yhtäkkisesti.
Tuuli oli kyllä ollut voimakas viimeiset päivät, mutta silti. Miksi toinen dahlia porskuttaa eloisasti? Miksi hennompivartiset tulppaanit ovat edelleen pystyssä samaan aikaan kun hyvinkin kovaa tekoa olevan dahlian selkäranka oli katkennut? Kuka tämän on tehnyt?
Päätin suhtautua asiaan myötämielisesti ja tuumailin, että ehkä surkeista katkovarsista vielä kehkeytyisi uudet kukat.
Kunnes tänä aamuna - tänä kauniina toiveikkaana maanantaiaamuna kun koko kesän kukkaloisto on vielä edessä - dahliamysteerissä tapahtui uusi yllättävä käänne.
Myös dahlian katkenneet varret ovat hävinneet!
Niitä ei näy missään, ei patiolla eikä lähistöllä, ne ovat kadonneet taivaan tuuliin kuin vaalilupaukset.
Monsieur Hercule Poirot, mon ami, tule avukseni!
Kaikki alkoi noin puolitoista viikkoa sitten. Alku oli lupaava, eikä ennustanut mitään mysteeriota. Menin tapani mukaan Hakaniemen torille ostamaan kukat pation komeimpiin ruukkuihin. Päätinkin tänä kesänä elää loisteliaasti ja ostin normipelargonioiden tilalle uhkeat ja tuplasti kalliimmat dahliat, jotka ihan pursuivat vaaleanpunaisen-pinkin voimaannuttavaa elämäniloa.
Kunnes viime viikolla tapahtui jotakin outoa ja odottamatonta. Eräänä aamuna unisia silmiäni availlessani en voinut uskoa näkemääni: toinen dahlia oli katkennut! Kukkavarret makasivat rähmällään patiolla ja niin lupaavasti alkanut elämä päättyi yhtäkkisesti.
Tuuli oli kyllä ollut voimakas viimeiset päivät, mutta silti. Miksi toinen dahlia porskuttaa eloisasti? Miksi hennompivartiset tulppaanit ovat edelleen pystyssä samaan aikaan kun hyvinkin kovaa tekoa olevan dahlian selkäranka oli katkennut? Kuka tämän on tehnyt?
Päätin suhtautua asiaan myötämielisesti ja tuumailin, että ehkä surkeista katkovarsista vielä kehkeytyisi uudet kukat.
Kunnes tänä aamuna - tänä kauniina toiveikkaana maanantaiaamuna kun koko kesän kukkaloisto on vielä edessä - dahliamysteerissä tapahtui uusi yllättävä käänne.
Myös dahlian katkenneet varret ovat hävinneet!
Niitä ei näy missään, ei patiolla eikä lähistöllä, ne ovat kadonneet taivaan tuuliin kuin vaalilupaukset.
Monsieur Hercule Poirot, mon ami, tule avukseni!
keskiviikko 3. kesäkuuta 2015
Lemmikki x 4
1. Kilpailu
Se tuijottaa minua rävähtämättä. Sininen katse vangitsee, ei päästä otteestaan. Sen ohi ei voi kulkea kumartumatta. Kun sitten pakotettuna otamme tuijotusmatsin, häviän aina, kun kyykkyasento tietyn ajan jälkeen alkaa väsyttää ja mieleeni hiipii ajatus, että pitäisikö sitä kenties tehdä jotain järkevämpää kuin hukuttautua tuohon siniseen syvyyteen. Nousen ylös ja käännyn, mutta tunnen vielä selässänikin, miten se voittajan elkein tapittaa minua.
2. Forget-me-not
Kerrotaan, että Jumala oli jo nimennyt kaikki kasvit. Silloin maan rajasta korotti äänensä heleän sininen kukka ja huomautti Jumalalle "Forget-me-not!". Näin lemmikki sai nimensä.
Toisen tarinan mukaan rakastavaiset kulkivat joen vartta ja nuorukainen poimi tytölleen kimpun kauniin sinisiä kukkia. Siinä touhussa poika putosi rankasti virtaavaan jokeen ja juuri ennen hukkumistaan hän heitti sinisen kukkakimpun rakastetulleen huudahtaen "Forget-me-not".
Kukkaiskielessä lemmikki tarkoittaa ikuista rakkautta ja uskollisuutta.
3. Sinkkupuutarhan soolo
Huhujen mukaan lemmikki leviää kuin vuohenputki. Silti minun sinkkupuutarhassani on ollut tasan yksi lemmikki vuodesta toiseen, eikä minkaanlaista pariutumista ja sen myötäistä levittäytymistä ole ollut havaittavissa. Höh.
4. Lemmikki lemmikkinä
Tänään on 3. kesäkuuta eli edesmenneiden kissojeni syntymäpäivä. Määritelmän mukaan lemmikki on "Ihmisen seuralaisenaan ilman hyötytarkoitusta pitämä eläin". Aivan käsittämätön EK:mainen yksioikoinen määritelmä! Tietenkin kissasta on sylikaupalla seuraa ja rakkautta ja tarpeellisuudentunnetta ja loputtomasti iloa!
Jos lemmikin määritelmässä eläimen vaihtaa kasviksi niin tulokseksi saa, että koko puutarhani on täynnä lemmikkejä: ruusuja, pioneja, liljoja, tulppaaneja... Ei ne ole yhtä lämpöisän lutuisia ja hellittävän karvaisia kuin sylissä kehräävät kissat, mutta kasvit puolestaan antavat kokemuksia ajan kulumisesta, kasvattavat kauneudentajua ja lisäävät läsnäolemisen taitoa. Oivia seuralaisia siis, myös nuo rävähtämättä tuijottavat taivaansiniset lemmikit.
Se tuijottaa minua rävähtämättä. Sininen katse vangitsee, ei päästä otteestaan. Sen ohi ei voi kulkea kumartumatta. Kun sitten pakotettuna otamme tuijotusmatsin, häviän aina, kun kyykkyasento tietyn ajan jälkeen alkaa väsyttää ja mieleeni hiipii ajatus, että pitäisikö sitä kenties tehdä jotain järkevämpää kuin hukuttautua tuohon siniseen syvyyteen. Nousen ylös ja käännyn, mutta tunnen vielä selässänikin, miten se voittajan elkein tapittaa minua.
2. Forget-me-not
Kerrotaan, että Jumala oli jo nimennyt kaikki kasvit. Silloin maan rajasta korotti äänensä heleän sininen kukka ja huomautti Jumalalle "Forget-me-not!". Näin lemmikki sai nimensä.
Toisen tarinan mukaan rakastavaiset kulkivat joen vartta ja nuorukainen poimi tytölleen kimpun kauniin sinisiä kukkia. Siinä touhussa poika putosi rankasti virtaavaan jokeen ja juuri ennen hukkumistaan hän heitti sinisen kukkakimpun rakastetulleen huudahtaen "Forget-me-not".
Kukkaiskielessä lemmikki tarkoittaa ikuista rakkautta ja uskollisuutta.
3. Sinkkupuutarhan soolo
Huhujen mukaan lemmikki leviää kuin vuohenputki. Silti minun sinkkupuutarhassani on ollut tasan yksi lemmikki vuodesta toiseen, eikä minkaanlaista pariutumista ja sen myötäistä levittäytymistä ole ollut havaittavissa. Höh.
4. Lemmikki lemmikkinä
Tänään on 3. kesäkuuta eli edesmenneiden kissojeni syntymäpäivä. Määritelmän mukaan lemmikki on "Ihmisen seuralaisenaan ilman hyötytarkoitusta pitämä eläin". Aivan käsittämätön EK:mainen yksioikoinen määritelmä! Tietenkin kissasta on sylikaupalla seuraa ja rakkautta ja tarpeellisuudentunnetta ja loputtomasti iloa!
Jos lemmikin määritelmässä eläimen vaihtaa kasviksi niin tulokseksi saa, että koko puutarhani on täynnä lemmikkejä: ruusuja, pioneja, liljoja, tulppaaneja... Ei ne ole yhtä lämpöisän lutuisia ja hellittävän karvaisia kuin sylissä kehräävät kissat, mutta kasvit puolestaan antavat kokemuksia ajan kulumisesta, kasvattavat kauneudentajua ja lisäävät läsnäolemisen taitoa. Oivia seuralaisia siis, myös nuo rävähtämättä tuijottavat taivaansiniset lemmikit.
tiistai 2. kesäkuuta 2015
Citykanit raittiuden asialla
(Puutarha-aakkonen C on taaskin citykani)
Viime kesänä ostin torilta varsisellerin taimia ja nehän kasvoivat niin kohisten, että tulikin tenkkapoo sadon hyödyntämisestä. Googlailtuani aikani tulin siihen tulokseen, että paras varsisellerin käyttötapa on tietenkin täyteläisen kirpeä, raikas ja makunystyröitä monipuolisesti herättelevä Bloody Mary. Aaaahhhhh...
Niinpä hommasin nytkin uudet taimet, mutta mikä ikävä yllätys kohtasikaan silmiäni kasvimaalla:
Hemmetin citykanit, tulevat tänne paratiisiin ja narskuttelevat leveillä talttahampaillaan mun varsisellerit. Myös tulppaanit näyttävät kelpaavan, sillä giljotiiniin päänsä katkaisseita tulppaaneja lojuu ympäri puutarhaa, mikä mielestäni vaikuttaa jo tahalliselta ilkivallalta, sillä eihän niitä kukkia ole syöty, tuhottu vaan.
Pitkään saimme nauttia citykanittomasta reviiristä täällä Marjiksessa, mutta sekin onni on nyt päättynyt, kuten niin moni muukin hyvä asia tässä Sipilä-Suomessa. Citykanit ovat pomppineet tänne ja lisääntyvät vauhdilla näiden gourmetaterioiden äärellä.
Mikä nyt avuksi? Alanko kasvattamaan sitä yhtä ja tiettyä minttulajiketta ja siirryn mojitoon?
Viime kesänä ostin torilta varsisellerin taimia ja nehän kasvoivat niin kohisten, että tulikin tenkkapoo sadon hyödyntämisestä. Googlailtuani aikani tulin siihen tulokseen, että paras varsisellerin käyttötapa on tietenkin täyteläisen kirpeä, raikas ja makunystyröitä monipuolisesti herättelevä Bloody Mary. Aaaahhhhh...
 |
| Noin 80 % lehdistä syöty ja varsia rouskuteltu oikein antaumuksella! |
Pitkään saimme nauttia citykanittomasta reviiristä täällä Marjiksessa, mutta sekin onni on nyt päättynyt, kuten niin moni muukin hyvä asia tässä Sipilä-Suomessa. Citykanit ovat pomppineet tänne ja lisääntyvät vauhdilla näiden gourmetaterioiden äärellä.
Mikä nyt avuksi? Alanko kasvattamaan sitä yhtä ja tiettyä minttulajiketta ja siirryn mojitoon?
perjantai 29. toukokuuta 2015
Eläköön tulppaanidiversiteetti!
Vuodet näkyvät tulppaanikirjossa: äkkiseltään laskien löysin puutarhastani 19 erilaista lajiketta.
Joka syksy ostan pussikaupalla tulppaaneja kylvettäväksi kukkapenkkeihini. Joka syksy ne penteleen markkinamiehet ovat keksineet uusia värejä, uusia yhdistelmiä, uusia kokoja, uusia reunuksia... Ja minuahan viedään kuin Toimia Facebookissa.
Viime keväänä olin olevinani kovinkin fiksu: kirjoitin ylös, mitkä kukkapenkkini kaipaavat tulppaanitäydennystä ja minkä värisiä. No höh, syksyllä olin jo hukannut koko vihon, joten taas olin ostoksilla tulppaanihumalassa ja niin kuin humalassa yleensäkin, niin "helan går". Senpä vuoksi värikylläisyys ja yllättävät yhdistelmät ovatkin valttia puutarhassani aina keväisin.
Tänä keväänä olen nauttinut paitsi laadusta myös määrästä. Yli 50 oranssia tulppaani kukkapenkissä on jo näky, joka saa huokailemaa elämän yltäkylläisyyttä.
Joka syksy ostan pussikaupalla tulppaaneja kylvettäväksi kukkapenkkeihini. Joka syksy ne penteleen markkinamiehet ovat keksineet uusia värejä, uusia yhdistelmiä, uusia kokoja, uusia reunuksia... Ja minuahan viedään kuin Toimia Facebookissa.
 |
| Kerrottu valkoinen tulppaani, tämä on ihan kauneimpia! |
 |
| Jännittävät värit ja taustalla näkyy mun naapurin kesäproggis |
 |
| Nää ripsuhelmat on niin nättejä. |
torstai 28. toukokuuta 2015
Avokadowiherwinkki
MWWW on täällä taas ja Marjiksesta kajahtaa Minnan Werraton-Wiher-Winkki!
Tällä kertaa winkkauksen idea on ystävämme avokado, tuo oivallisen kasvisrasvan lähde, tuo kosimiseenkin innostava pastan raaka-aine ja erityisen helppo ja kylläisyyttä ylläpitävä osa aamiaista (pari paahdettua luomuruisleipää, päälle avokadoa ja mukillinen kahvia, nammm!).
Avokadon ongelma on kypsyminen. Kaupassa myydään ihanan halvalla isoja pussukoita avokadoja, jotka sitten ovat kovia ja raakoja. Norminiksi, että lähellä on muita kypsiä hedelmiä, ei tässä tapauksessa auta. Mutta tämä MWWW tärppää:
1) Ota pari aukeamaa päivän Hesaria. Avokadot ehkä tuntisivat olonsa mukavaksi, jos valitsisi ulkomaanuutisia tai Ruokatorstain.
2) Kääri Hesari hellästi avokadojen ympärille
3) Odottele pari päivää ja voilá: avokadot ovat syöntikypsiä!
Tällä kertaa winkkauksen idea on ystävämme avokado, tuo oivallisen kasvisrasvan lähde, tuo kosimiseenkin innostava pastan raaka-aine ja erityisen helppo ja kylläisyyttä ylläpitävä osa aamiaista (pari paahdettua luomuruisleipää, päälle avokadoa ja mukillinen kahvia, nammm!).
Avokadon ongelma on kypsyminen. Kaupassa myydään ihanan halvalla isoja pussukoita avokadoja, jotka sitten ovat kovia ja raakoja. Norminiksi, että lähellä on muita kypsiä hedelmiä, ei tässä tapauksessa auta. Mutta tämä MWWW tärppää:
1) Ota pari aukeamaa päivän Hesaria. Avokadot ehkä tuntisivat olonsa mukavaksi, jos valitsisi ulkomaanuutisia tai Ruokatorstain.
2) Kääri Hesari hellästi avokadojen ympärille
3) Odottele pari päivää ja voilá: avokadot ovat syöntikypsiä!
keskiviikko 27. toukokuuta 2015
Rohkelikko ja punainen tupa
Viime viikonloppuna olin kevätretkellä lähiseuduilla. Katsastelimme kaikkea kivaa kuten taimitarhoja, ihania kahviloita & lahjatavaramyymälöitä, luomuherkkuja - ja tietenkin söimme hyvin ja paransimme maailmaa.
Retken kohokohta oli visiitti ystäväni ystävän luona, kutsuttakoon häntä tässä nimellä Rohkelikko, sillä niin uskomattomia olivat hänen ratkaisunsa ja visionsa.
Helsingin hektisestä sydämestä tämä Rohkelikko oli viime talvena muuttanut maalle ikivanhaan taloon, joka on viimeiset kymmenen vuotta ollut tyhjillään. Punaisen tuvan kuistilla kasvoi ruukkusitruunapuu kuin muistutuksena kaupungin hassuuksista.
Lämmin keittiö, pikkainen makkari. Suuri kylmä tupa täynnä tavaraa ja Rohkelikon päänuppi täpösen täynnä ideoita. Tilaa voisi vuokrata erilaisiin kokoontumisiin, siellä voisi järjestää kursseja ja näyttelyitä, siellä voisi olla pop-up-ravintola tai kahvila tai vaikka pizzeria hienon leivinuunin innottamana... Vintti ja ulkoaitat mahdollistaisivat bed&breakfast-toimintaa tai elokuvailtoja tai ihan melkein vaikka mitä.
Rohkelikon pihalla seisoi todellinen komistus, nimittäin ihka oikea traktori! Siis naisella! Joka asuu siellä korvessa ihan yksin! Olen sanaton.
Omistajattaren jaloissa pyöri pari koiraa ja hiirivahdeiksi tilatut kissat ovat vielä niin pikkuisia, että silmät sokeina ne imevät emonsa lämmintä tissiä. Piha-aitauksessa kirmaili äiti- ja tytärkili. (Opin myös hienon sanan "kilistää", joka tarkoitta pikku kilin synnyttämistä). Rohkelikko kuvasi, mitä kaikkea hän oli jo vuohenmaidosta valmistanut ja ideoita riitti vielä saman verran lisää.
Kesällä pihalla tepastelee kanoja ja kukko tulee pitämään jöötä. Mehiläistenhoitokurssille Rohkelikko oli suutaamassa pikimmiten.
Voin sanoa, että vilpittömästi ihailen moista heittäytymistä. Ihmettelen, kuinka joku uskaltaa? Kuinka joku saa moista itsestään irti! Eikö pelota paljas maaseutu tai toimeentulo?
Rohkelikolla on vielä duunia Helsingissä, ja rakennusten remppaaminen ja bisnesideoiden pyörittely ovat vasta aluillaan. Mutta jo tämän lyhykäisen tapaamisen ja sightseeingin seurauksena uskon, että tästä naisesta vielä kuullaan ja hänen tuleva yritystoimintansa - mitä se sitten onkaan - tulee kukoistamaan.
Ehkä bisneksen kehittelyyn tarvittavaa mielenrauhaa saa vanhan ulkorakennuksen puun muodoista ja väreistä, jotka inspiroivat ja rauhoittavat kuin meren aallot.
Retken kohokohta oli visiitti ystäväni ystävän luona, kutsuttakoon häntä tässä nimellä Rohkelikko, sillä niin uskomattomia olivat hänen ratkaisunsa ja visionsa.
Helsingin hektisestä sydämestä tämä Rohkelikko oli viime talvena muuttanut maalle ikivanhaan taloon, joka on viimeiset kymmenen vuotta ollut tyhjillään. Punaisen tuvan kuistilla kasvoi ruukkusitruunapuu kuin muistutuksena kaupungin hassuuksista.
Rohkelikon pihalla seisoi todellinen komistus, nimittäin ihka oikea traktori! Siis naisella! Joka asuu siellä korvessa ihan yksin! Olen sanaton.
Voin sanoa, että vilpittömästi ihailen moista heittäytymistä. Ihmettelen, kuinka joku uskaltaa? Kuinka joku saa moista itsestään irti! Eikö pelota paljas maaseutu tai toimeentulo?
Rohkelikolla on vielä duunia Helsingissä, ja rakennusten remppaaminen ja bisnesideoiden pyörittely ovat vasta aluillaan. Mutta jo tämän lyhykäisen tapaamisen ja sightseeingin seurauksena uskon, että tästä naisesta vielä kuullaan ja hänen tuleva yritystoimintansa - mitä se sitten onkaan - tulee kukoistamaan.
Ehkä bisneksen kehittelyyn tarvittavaa mielenrauhaa saa vanhan ulkorakennuksen puun muodoista ja väreistä, jotka inspiroivat ja rauhoittavat kuin meren aallot.
keskiviikko 20. toukokuuta 2015
Minun ihana vihreä kuplani!
(Puutarha-aakkosissa fuskataan: B onkin bubble)
Tunnustan ihan rehellisesti: elän vihreässä kuplassa. En häpeile sitä, enkä väitä seuraavana päivänä kannanottoani satiiriseksi tai pyytele anteeksi. Ei, minä elän vihreääkin vihertävämmässä kuplassa ja nautin joka hengenvedosta!
Vihreä kuplani on oma siirtolapuutarhamökkini, satoisa palstani, mukava yhteisöni. Täällä kasvatan omaa syötävää ja välillä jopa hurahtelen Kallion trendipelleilyyn hankkimalla lehtikaalia ja goji-siemeniä. Täällä kierrätän ja kompostoin. Täällä kannan varhain keväällä ja myöhään syksyllä veteni ämpärillä yli 100 metrin päästä mökilleni. Täällä en pääse todellisuutta pakoon, siitä pitää haiseva biovessani huolen.
Täällä käyn yhdistyksen yleisessä saunassa ja lainaan yhdistyksen pensasleikkuria. Yhdistyksen ansiosta multasäkit tuodaan suoraan puutarhaani ja kun sähkökaappini paukahtelee ja savuaa, yhdistyksen sähkövastaava tulee pääsiäislauantaina sitä korjaamaan.
Vihreä kuplani opettaa yhteisöllisyyden molemmat puolet, siis myös sen, ettei se aina niin autuaaallista ole. Kuplassani toimii demokratia, täällä meillä on kaikilla samat säännöt porttien ulkopuolisesta statuksesta riippumatta.
Olen niin hurahtanut vihreään kuplaani, että toivoisin kaikilla olevan mahdollisuus kokea vastaavanlaista ihanuutta. Käsillä tekemistä, oman työn tulosten näkemistä, ulkoilmassa puuhastelua, leppoistamista, itsensä toteuttamista, kivoja naapureita, yhdessä tekemistä, jatkuvasti paranevia palveluja...
Tunnustan ihan rehellisesti: elän vihreässä kuplassa. En häpeile sitä, enkä väitä seuraavana päivänä kannanottoani satiiriseksi tai pyytele anteeksi. Ei, minä elän vihreääkin vihertävämmässä kuplassa ja nautin joka hengenvedosta!
Vihreä kuplani on oma siirtolapuutarhamökkini, satoisa palstani, mukava yhteisöni. Täällä kasvatan omaa syötävää ja välillä jopa hurahtelen Kallion trendipelleilyyn hankkimalla lehtikaalia ja goji-siemeniä. Täällä kierrätän ja kompostoin. Täällä kannan varhain keväällä ja myöhään syksyllä veteni ämpärillä yli 100 metrin päästä mökilleni. Täällä en pääse todellisuutta pakoon, siitä pitää haiseva biovessani huolen.
Täällä käyn yhdistyksen yleisessä saunassa ja lainaan yhdistyksen pensasleikkuria. Yhdistyksen ansiosta multasäkit tuodaan suoraan puutarhaani ja kun sähkökaappini paukahtelee ja savuaa, yhdistyksen sähkövastaava tulee pääsiäislauantaina sitä korjaamaan.
Vihreä kuplani opettaa yhteisöllisyyden molemmat puolet, siis myös sen, ettei se aina niin autuaaallista ole. Kuplassani toimii demokratia, täällä meillä on kaikilla samat säännöt porttien ulkopuolisesta statuksesta riippumatta.
Olen niin hurahtanut vihreään kuplaani, että toivoisin kaikilla olevan mahdollisuus kokea vastaavanlaista ihanuutta. Käsillä tekemistä, oman työn tulosten näkemistä, ulkoilmassa puuhastelua, leppoistamista, itsensä toteuttamista, kivoja naapureita, yhdessä tekemistä, jatkuvasti paranevia palveluja...
 |
| Minun vihreässä kuplassani myös presidentti osallistuu alueen talkoisiin. |
tiistai 19. toukokuuta 2015
Armoa puutarhurille
Puutarha-aakkoset alkavat nyt alusta ja A on ajankohtainen iso aihe: Armo.
Näin keväällä puutarhassa pitäisi touhuta yötä päivää. Suunniteltavaa, tehtävää ja asioiden yhteensovittamista on enemmän kuin S-Triolla Smolnassa.
Kun tällaisena vuodenaikana iskee flunssa, on mielessä negatiivisia ajatuksia kuin etanoita sateen jälkeisessä perennapenkissä. Makaan sängyssä ja kiroilen kaikkea tekemätöntä: perunat olisi pitänyt istuttaa jo viikko sitten, uudet viljelylaatikot maalata, kukkapenkit siivota ja nurmikko! Sen rehotuksesta ei jää jälkeen edes entisen itä-blokin naiskeihäänheittäjien kainalot.
Erittelen tunteitani. Kiukkua flunssaa kohtaan, häpeää tekemättömistä töistä, huonoa omaatuntoa sairastamisesta, pahantuulisuutta ja itseni haukkumista siitä, että aikaa kuluu hukkaan. Noin alkajaisiksi.
Päätän olla itselleni armollinen ja hyväksyä tilanteen. Minkäs minä flunssalleni voin. Mitä siitä, jos tänä vuonna uudet perunat viivästyvät yli viikolla. Mitä siitä, jos kasvilaatikot täyttyvät myöhemmin. Mitä siitä, jos hikoilen tuplasti ajaessani ylipitkää nurmikkoa.
Elämä on keskeneräistä ihan viimeiseen henkäykseen asti. Siihen ei auta kuin ajatus, että joka aamu on armo uus. Elämässä ja aivan erityisesti puutarhassa.
Näin keväällä puutarhassa pitäisi touhuta yötä päivää. Suunniteltavaa, tehtävää ja asioiden yhteensovittamista on enemmän kuin S-Triolla Smolnassa.
Kun tällaisena vuodenaikana iskee flunssa, on mielessä negatiivisia ajatuksia kuin etanoita sateen jälkeisessä perennapenkissä. Makaan sängyssä ja kiroilen kaikkea tekemätöntä: perunat olisi pitänyt istuttaa jo viikko sitten, uudet viljelylaatikot maalata, kukkapenkit siivota ja nurmikko! Sen rehotuksesta ei jää jälkeen edes entisen itä-blokin naiskeihäänheittäjien kainalot.
Erittelen tunteitani. Kiukkua flunssaa kohtaan, häpeää tekemättömistä töistä, huonoa omaatuntoa sairastamisesta, pahantuulisuutta ja itseni haukkumista siitä, että aikaa kuluu hukkaan. Noin alkajaisiksi.
Päätän olla itselleni armollinen ja hyväksyä tilanteen. Minkäs minä flunssalleni voin. Mitä siitä, jos tänä vuonna uudet perunat viivästyvät yli viikolla. Mitä siitä, jos kasvilaatikot täyttyvät myöhemmin. Mitä siitä, jos hikoilen tuplasti ajaessani ylipitkää nurmikkoa.
Elämä on keskeneräistä ihan viimeiseen henkäykseen asti. Siihen ei auta kuin ajatus, että joka aamu on armo uus. Elämässä ja aivan erityisesti puutarhassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
