Kirjan päähenkilö on toimittaja, joka on tekemässä juttua kuvitteellisen Jokitörmän siirtolapuutarhan 60-vuotisjuhlista. Toimittajan ja kuvaajan ollessa haastatteluretkellä puutarhassa siellä juuri löytyy kuollut mökkiläinen toisen mökkiläisen, peräti ministerin, mökistä.
Parasta kirjassa on siirtolapuutarhamiljöö. Tosin aina kun kirjan aihe liippaa läheltä omaa elämää, alkaa pohtia kysymyksiä totuudellisuudesta. Mutta toisaalta, myös miljöö on tässä fiktiota, miksi edes yrittää laittaa sitä totuuden ja "oikean" siirtolapuutarhaelämän raameihin?
Muutamia tarkkanäköisiä huomioita kirjasta löytyy. Kuten se, että jos on nostanut illan mittaan useammankin lasillisen, niin kotimatka orapihlaja-aidan reunustamilla kapeilla teillä voi olla tuskallistakin. Ensin törmää yhteen puskaan ja kun tyyrää uudelleen ja yrittää pysyä keskellä tietä, niin mikäs onkaan edessä kuin tien toisen puolen piikikkäät orapihlajat. Tai että puutarhassa usein unohtaa, että näkösuoja ei suinkaan ole kuulosuoja. Vaikka raja-aitoina on korkeat vadelmapensaat tai orapihlajat, ne eivät mitenkään estä äänen kulkeutumista
En ole dekkareitten ystävä ja tässäkin kävi niin, että nyt viikko kirjan lukemisen jälkeen kyllä vielä hämärästi muistan murhaajan, mutta en enää motiivia. Ilman siirtolapuutarha-ulottuvuutta olisin lopettanut kirjan alkuunsa - tai en siis olisi sitä koskaan ottanut edes lukulistalleni. Teksti oli erittäin töksähtelevää, henkilökuvaus pinnallista ja ajankuva olematonta. Mutta tulipahan luettua tämäkin, helteisinä iltapäivinä lepotuolissa lojuen, kylmästä juomasta nautiskellen, oman siirtolapuutarhan varjoissa.
Heh, naureskelen tuolle tekstin lopetukselle. Myönnän olevani dekkarirasisti, en koskaan lue dekkareita, mutta haukun niitä silti. Töksähtely, pinnallisuus ja olematon ajankuva vastaavat juuri käsityksiäni perusdekkarista. ;) Siirtolapuutarhadekkari ei pääse lukulistalleni...
VastaaPoista