Aloittelevalle puutarhurille (siis ainakin minulle) sattuu usein, että kasvien mittasuhteet ovatkin jotain ihan muuta kuin mitä kuvittelin. Jo ensimmäisenä kesänä mausteyrtit aiheuttivat minulle suurta hämminkiä. Ostin taimet minttua ja oreganoa ja joteskin ajattelin, että ne pysyvät yhtä pieninä ja sievinä kuin kaupan ruukkuyrititkin. Mutta mitä vielä! Minttu rehahti heti valloilleen, kasvoi varmaan 80-senttiseksi ja valtasi aivan valtavat alueet itselleen. Oreganon kasvu- ja leviämisinto oli myös päätä huimaava. No, jälkeen päin kuulin fiksun neuvon, että erityisesti minttu pitäisi istuttaa isoon ruukkuun ja upottaa se maahan, jolloin se pysyisi aisoissa.
Kurjenpolvet ovat myös murheenkryynejäni. Vaikka ostaisin kuinka matalan lajikkeen, se kuitenkin kukkapenkissä intoutuu kasvamaan hävyttömän isoksi ja liian korkeaksi. Ja taas sille on etsittävä uusi sijoituspaikka...
Tänä kesänä huomasin, kuinka suuri merkitys vieruskasveilla on kukan pituuskasvulle. Sama sininen kukka, jonka nimestä minulla ei ikäväkseni ole tietoakaan, oli jostakin kulkeutunut kahteen eri kukkapenkkiini. Toisessa sen rinnalla kasvoi upeita korkeita iiriksiä ja toisessa huomattavasti matalampa palavaa rakkautta. Ja näillä samoilla sinisillä kasveilla oli pituuseroa varmaan 30 cm! Oi näitä evoluution ihmeitä.
Giganttimaisiin mittoihin kasvaa puutarhassa myös työmäärät, jos sellaisen linjan elämässään ottaa. Aina välillä jaksan ihmetellä, mitä naapurin duracell-mummo touhaa puutarhatöissä aamusta iltaan. No, sekin selkisi, kun hän kertoi, että hän oli kaikki kolikonkokoiset omenapuista pudonneet raakileet halkaissut vähintään kahtia ennen kompostiin laittoa, kun näin kompostiin mahtuu enemmän tavaraa. Nostin kuvaannollisesti hattua moiselle täysin turhalle ahkeruudelle ja palasin takaisin lepotuoliini hyvän kirjan pariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti