Kesän olennaisin ilmentymä, loma, on ohi. Se tekee minut niin alakuloiseksi, että olen lukenut runoja koko päivän, kirjoitellut niitä itsekin.
En ole ihan Leinon "Hallatar haastaa / soi sävel sortuvin siivin" -fiilareissa, vaan alavireisyyteni tasoon ja ajatukseen syksystä ja elämän haipumisesta vastaavat nyt täydellisesti Tuomas Anhavan kääntämät tankarunot. Olen tänään herkutellut hänen kolmella kokoelmallaan Täällä kaukana, Kuuntelen vieras ja Oikukas tuuli.
Marjiksen kaunottareksi valitaan siis tällä viikolla Tsurayukin runo, joka on varmaan tankarunoista ehkä tunnetuin ja siteeratuin, mutta sehän vain osoittaa, kuinka yleismaailmalliseen tunnekiteytymään runo osuu ja uppoo:
Elämä täällä
on vain kuin vedessä
kuun kuvajainen
Otat sen kämmenelle
Kummeksit: onko sitä?
Oliko kesä? Kukkiko puutarhani? Nautinko elämästä? Koinko onnen hetkiä? Toteutinko itseäni? Muistan yliopiston filosofian luennoilta sen, kun professori laittoi meidät pohtimaan, että mistä tiedämme varmasti jääkaappiin laitetun olutpullon olemassaolosta enää sen jälkeen, kun ovi on suljettu emmekä enää näe pulloa. Onko koko maailmaa oikeasti olemassakaan missään muualla kuin minun kuvitelmissani? Elämmekö jonkinlaista Matrixia? Eli Saigyon sanoin:
Tiedän varmasti
todellisuuden epä-
todelliseksi -
Miten siis millään voisin
myöntää unet uniksi?
Ja ihan lopuksi laitan tähän vielä oman tämänpäiväisen tankakyhäelmäni:
Vaikka kesä on
lopuillaan, se ei silti
kumoudu, lakkaa
olemasta muistona,
sinitaivaan pilvenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti