J niin kuin ja

Jo joulu joutuu jorpakkoon! Ei vaiskaan, puutarha-aakkoset vain ovat edenneet joutuisasti kohtaan J, joka on JA, joten nyt seuraa laskuopillis-kielitieteellis-psykologista pohdintaa tästä universumeja toisiinsa liittävästä konjunktiosta.

'Ja' yhdistää asioita ja siksi se sopiikin niin loistavasti puutarhaan. Puutarhassa kun mikään tai mitään ei ole vain yhtä, vaan kaikkea on aina enemmän ja useampi ja runsaasti. Minulla on omena- ja kirsikkapuita. Kasvatan tilliä ja persiljaa. Nautin perennoista ja kesäkukista. Ja niin edelleen loppumattomasti.

Suosittu mentaalitekniikka on korvata 'mutta'-konjuktio 'ja'-konjuktiolla ja näin avata aivan uudenlaisia ajatusjatkumoita. 'Mutta'-sanaa käyttämällä eka lause on ensin arvokas, mutta 'mutta' dissaa sen arvon täydellisesti. Esim. "Voikukka on nätti mutta se on rikkaruoho", jossa nätteys menettää arvonsa kun rikkaruohous nousee niin voimakkaana esiin. Sama asia 'ja'-sanalla antaa jo ihan erilaisen, tasa-arvoisen fiiliksen: "Voikukka on nätti ja se on rikkaruoho". 'Ja'-sana hyväksyy molemmat puolet asiasta, eikä tee mustavalkoista erottelua. Mäkin olen hyvä ja joskus laiskanpuoleinen puutarhuri.

Kun puutarhatöitään alkaa luetella, ei 'ja'-sanan käytölle tule loppua laisinkaan. Nytkin mun ehdottomasti pitäisi ostaa syyslannoitetta ja levittää sitä kasveille ja kylvää nurmikonsiemeniä ja nostaa koko perennapenkki ylös ja istuttaa se uudelleen ja hakea lisää multaa ja kaivaa perunat maasta ja se aita jäi sittenkin tänä kesänä istuttamatta ja ja ja ja...

Voisikohan tuosta edellisestä johtua myös ja-hkailu? Kun on liian monta 'ja'-asiaa jonossa, niin mikäs siinä sitten auttaa, kuin ja-hkailla ja olla tekemättä mitään niistä!

Operaatio kelloköynnös, osa V

Kelloköynnösten maailmassa kaikki hyvin! Kesäkuinen stressi  on muisto vain. Nykyisin köynnökset kipuavat kohti taivaita – tai ainakin puuladon katolle asti – ja nauttivat elämästään.

Kukat ovat hassuja: avautuvat luunvalkoisena ja muuttuvat seuraavaksi päiväksi violeteiksi ja notkuvat vain päivän pari pudotakseen maahan. Aikamoista tuhlausta, tuumaan minä.

Ja ne nuput, ne vasta kummia ovatkin! Kun Hesarin toimittaja aikoinaan tiedusteli, että joko mulla kelloköynnös kukkii, niin enhän löytänyt koko kasvista nupun nuppua! Ne kun on sellaisia itämaisten taikinanyyttien näköisiä kummajaisia huojumassa hennohkon varren nokassa. Toimittajan piti erikseen tulla viisomaan nuppuja mun köynnöksistä ennen kuin pystyi tilaamaan kuvaajan paikalle.

Siemenestä siemeneksi -jatkokertomus oli Hesarissa 22.8. ja tuttuun (täysin käsittämättömään) tapaansa se on arkistoitu maksulliselle digipuolelle. Jutussa on haastateltu aitoa puutarhuria, joka arvelee, että ”kuuma ja kuiva kesä on uuvuttanut ja viivästyttänyt kelloköynnöksiä. Kelloköynnös pitää auringosta, mutta paahde on sille usein liikaa. Se on kuitenkin ruohovartinen, iso köynnös. Kuumahan sillekin tulee."  

Sa se.

Marjiksen kaunotar vko 33

Kun puhutaan ruusunpunaisesta, niin jokaisella kuulijalla on siitä omanlaisensa mielikuva. Aivan samoin kuin joulunpunaisesta, jonka oikeasta sävystä saimme aikoinaan todella pitkällisen ja kiihkeän väittelyn aikaiseksi.

Mutta kun on kyseessä tämän viikon Marjiksen kaunotar, niin jokainen tietää epäröimättä ja täsmälleen, mistä väristä on kyse: Malva (Malva).

Malvasta tulee mieleen viktoriaanisen ajan neitojen hillityn patoutunut intohimo. Väri on hienostunut ja kalvakka, mutta kukinto ryöpsähtelevän runsas. Kuihtuminen on sydäntäsärkevän surullista, kauneus katoaa, kukinnot ränsistyvät ja ruskistuvat, tippuvat pois elämänvoimansa menettäneenä.

Onneksi malva elää syklisesti: perennana sitä aina odottaa uusi elämän kevät ja entistä upeampi kukinta!

I niin kuin ikkuna

Puutarha-aakkonen I voisi olla ihqu, ikuinen, itsenäinen tai mitä muuta tahansa I:llä alkavaa, mutta nyt se on yhtä kuin IKKUNA.

Puutarha on ikkuna maailmaan. Voin tarkastella puutarha-ikkunani läpi/kautta melkeinpä mitä tahansa asiaa elämässä, vaikka Nikkei-indeksiä tai Bodomin murhia tai 24 tv-sarjan logiikkaa. Uskon vakaasti blogini alaotsikkoon "Kaikki elämässä löytyy puurtarhasta".

Itselleni puutarha avasi ennalta-arvaamattomia ikkunoita. Sain puutarhan myötä puolivuotisen kesän, jatkuvan opiskelun, tekemisen ilon, uudenlaista yhteisöllisyyttä, tarkoituksenmukaisuutta elämään ja sitoutumista. Puhumattakaan onnellisuudesta ja ymmärryksestä, nöyryydestä ja onnistumisesta ja vaikka mistä muusta myönteisestä asiasta, joita puutarhan myötä tulvii elämääni ovista ja ikkunoista.

Puutarha on myös näyteikkuna toisen persoonaan. Täällä siirtolapuutarhassa voi tehdä ihmisestä päätelmiä ihan sen mukaan, millä antaumuksella hän hoitaa puutarhaansa. Tai on hoitamatta. Puutarhassa voi toteuttaa kaikkein saivartelevimmatkin luonteenpiirteensä leikkaamalla nurmikon aina 4 mm pituiseksi kolmen päivän välein tai kynimällä kukkapenkin reunukset kynsisaksilla. Tai sitten puutarha on vain miljöö, johon kutsua kavereita grillaamaan ja juomaan viiniä, eikä varsinaisesta puutarhanhoidosta tarvitse ottaa mitään paineita. Ja sitten pitää vielä muistaa, että oikeasti pelkän puutarhan perusteella tehdyt johtopäätökset toisen persoonallisuudesta ovat kyllä täysin liioiteltua keittiöpsykologiaa :-)

Marjiksen eksistentiaalinen kaunotar

Kesän olennaisin ilmentymä, loma, on ohi. Se tekee minut niin alakuloiseksi, että olen lukenut runoja koko päivän, kirjoitellut niitä itsekin.

En ole ihan Leinon "Hallatar haastaa / soi sävel sortuvin siivin" -fiilareissa, vaan alavireisyyteni tasoon ja ajatukseen syksystä ja elämän haipumisesta vastaavat nyt täydellisesti Tuomas Anhavan kääntämät tankarunot.  Olen tänään herkutellut hänen kolmella kokoelmallaan Täällä kaukana, Kuuntelen vieras ja Oikukas tuuli. 

Marjiksen kaunottareksi valitaan siis tällä viikolla Tsurayukin runo, joka on varmaan tankarunoista ehkä tunnetuin ja siteeratuin, mutta sehän vain osoittaa, kuinka yleismaailmalliseen tunnekiteytymään runo osuu ja uppoo:

Elämä täällä

on vain kuin vedessä 

kuun kuvajainen

Otat sen kämmenelle

Kummeksit: onko sitä?

Oliko kesä? Kukkiko puutarhani? Nautinko elämästä? Koinko onnen hetkiä? Toteutinko itseäni? Muistan yliopiston filosofian luennoilta sen, kun professori laittoi meidät pohtimaan, että mistä tiedämme varmasti jääkaappiin laitetun olutpullon olemassaolosta enää sen jälkeen, kun ovi on suljettu emmekä enää näe pulloa. Onko koko maailmaa oikeasti olemassakaan missään muualla kuin minun kuvitelmissani? Elämmekö jonkinlaista Matrixia? Eli Saigyon sanoin:

Tiedän varmasti
todellisuuden epä-
todelliseksi - 
Miten siis millään voisin
myöntää unet uniksi?

Ja ihan lopuksi laitan tähän vielä oman tämänpäiväisen tankakyhäelmäni:

Vaikka kesä on
lopuillaan, se ei silti
kumoudu, lakkaa
olemasta muistona,
sinitaivaan pilvenä.

H niin kuin hipelöinti

Huh hellettä mikä hirmuisa himo puutarha-aakkoseksi H täällä hersyää! H-kirjaimellahan voisi kattaa aivan loputtomasti puutarha-aiheita ja siksi laitankin silmät kiinni ja tökkään sormeani... ja se osuu ehdokkaaseen HIPELÖINTI.

Kasvit ovat moniaistillisia. Kauneus ei ole vain katsojan silmässä, kyllä se on ihan kasvissa itsessään. Tuoksu voi olla etova tai huumaava, kuten liljojen parfyymimaisen makea tuoksu, joka saa minut aina unelmoimaan. Maku on makuasia, mutta minä ainakin inhoan jokakeväisiä lehtijuttuja voikukkasalaateista. Voikukka on rikkaruoho ja piste. Kuuloaistista tulee mieleen sade. Kun istun patiollani, niin huomaan sateen aina ensimmäisenä äänestä: vadelmapuskani alkavat ropistella. Yhtään pisaraa en ole vielä tuntenut tai nähnyt, mutta ääni paljastaa pienenkin tiputtelun.

Ja sitten se hipelöinti, kosketus, polttelu... Kasveja onneksi saa koskea ja monet kasvit koskettelevat minua, vaikken haluaisikaan. Kun vadelmia poimii hihattomalla paidalla, on käsivarret täynnä vertatihkuvia naarmuja. Nokkonen vasta mukava yllätys onkin, ja kun sen polttavan tunteen yhdistää kuumaan aurinkoon niin tietää kyllä elävänsä vaikka toivookin kuolevansa.

Jotkut kasvit ovat ihanan pehmeitä, suorastaan eläimellisen turkkimaisia. Esimerkiksi helminukkajäkkärä, jota voi silittää kuin ohutkarvaista kissaa. Liljat ovat kovia ja tanakoita, eivätkä houkuttele hiplaamiseen, mutta ruusun vetovoima ulottuu myös kosketteluun. Nenä on pakko työntää ruusuun ja silkkimäisiä terälehtiä on ehdottomasti saatava sivellä.

Puut taas on tehty halattavaksi. Lukitsen polkupyöräni omenapuuhun, joten juuri se puu saa käsivarteni ympärilleen vähintään kahdesti päivässä. Muut puut saavat hellyyttäni satunnaisesti: joskus vaan tulee pakahduttava tarve halia puuta kun se on niin upea, se on antanut hyvää satoa tai sitten vain itse niin suuresti nauttii tästä elämästä.

Muutenkin koskettelulla on erilaisia frekvenssejä. Kesäkukkia pitää nyppiä päivittäin, kun taas perunasta riittää istutus ja ylös kaivaminen, peseminen ja syöminen. Raskaampia kasveja on vähän väliä nostettava ja tuettava. Liian voimakkaasti kasvavaa flooraa on rajusti ja väkivaltaisestikin karsittava.

Kasvien kosketuksista yksi nautinnollisimmista on tietenkin nurmikko, kesän ihanin tunnusmerkki. Sen pehmeä ja pistelevä tuntuma hellii ja tervehdyttää niin ruumista kuin sieluakin; se maadoittaa ihmisen nykyhetkeen ja samalla sen kosketus kohottaa onnellisiin sfääreihin.

Minnan WerratonWiherWinkki

Tämä MWWW on todellisen luontoystävän ja torjunta-aineiden vastustajan unelma ja se menee näin:

Puutarhan kivetysten, polkujen ja liuskekivien väleihin ja vastaaviin paikkoihin tunkee aina voimallisesti rikkaruohoa, voikukkaa ja muuta ei-toivottua kasvustoa. Mutta ei hätää! Niitä on turha suihkutella roundupmaisilla ympäristömyrkyillä tai kaivella voikukkaraudalla, kun on olemassa ilmainen, aina saatavilla oleva helppo keino: kiehuva vesi.

Kiehuva vesi on keskitysleirimäisen varma kuolonsuihku kasvien solukolle. Joten esim. uusien perunoiden keitinvedet kannattaa huiskaista liuskekivipatiolle ja päivässä parissa ikävä välikasvusto kuihtuu. Suosittelen lämpimästi – ei,  vaan kiehuvasti!

Marjiksen kaunotar vko 31

Joskus kauneus on tappavaa. Rakastava syleily johtaakin kuolemaan. Läheisyys tukahduttaa ja vie hengen hiljaa hivuttamalla. Kaunotar itse on täysin syytön, sehän vain toimii DNA:nsa mukaisesti ja toteuttaa omaa elämäntehtäväänsä tässä maailmankaikkeudessa. Marjiksen kaunotar vko 31 on tämä uskomattoman upea ilmestys, terminaalihoitoon uhrinsa saattava Elämänlanka (Calystegia sepium, tunnetaan myös nimillä Karhunköynnös ja Isokierto). 

Elämänlanka on nimensä veroinen sitkeä pikku otus. Ja kaunis kuin mikä! Vähän sydämenmuotoiset lehdet ja niin viattoman valkoinen kukka ja sievästi läheisiin kietoutuva varsi - kaikki kiehtovan viettelijän ja Mata Harin ominaisuudet siis.

Elämänlanka taas kerran osoittaa, että vastakkaiset vaihtoehdot ovat olemassa yhtäaikaa ja ovat aivan yhtä todellisia ja varteenotettavia. Minä pidän elämänlankaa puutarhassani ikävänä riesana. Silti ihailen samaa kasvia kerrassaan viehättävänä köynnöskasvina isäni puutarhassa. Tästähän tulee aasinsiltamaisesti ihan mieleen se Eino Leinon runo, joka menee vapaasti siteeraten näin: Ei paha ole kenkään ihminen / vaan toinen on heikompi toista. / Hyvää on rinnassa jokaisen / vaikkei se aina esille loista. /

G niin kuin gigantti

Puutarha-aakkosissa on nyt edetty G:hen asti ja se on jotakin niin suurta ja valtaisaa ja ylitsepursuavaa kuin GIGANTTI.

Aloittelevalle puutarhurille (siis ainakin minulle) sattuu usein, että kasvien mittasuhteet ovatkin jotain ihan muuta kuin mitä kuvittelin. Jo ensimmäisenä kesänä mausteyrtit aiheuttivat minulle suurta hämminkiä. Ostin taimet minttua ja oreganoa ja joteskin ajattelin, että ne pysyvät yhtä pieninä ja sievinä kuin kaupan ruukkuyrititkin. Mutta mitä vielä! Minttu rehahti heti valloilleen, kasvoi varmaan 80-senttiseksi ja valtasi aivan valtavat alueet itselleen. Oreganon kasvu- ja leviämisinto oli myös päätä huimaava. No, jälkeen päin kuulin fiksun neuvon, että erityisesti minttu pitäisi istuttaa isoon ruukkuun ja upottaa se maahan, jolloin se pysyisi aisoissa.

Kurjenpolvet ovat myös murheenkryynejäni. Vaikka ostaisin kuinka matalan lajikkeen, se kuitenkin kukkapenkissä intoutuu kasvamaan hävyttömän isoksi ja liian korkeaksi. Ja taas sille on etsittävä uusi sijoituspaikka...

Tänä kesänä huomasin, kuinka suuri merkitys vieruskasveilla on kukan pituuskasvulle. Sama sininen kukka, jonka nimestä minulla ei ikäväkseni ole tietoakaan, oli jostakin kulkeutunut kahteen eri kukkapenkkiini. Toisessa sen rinnalla kasvoi upeita korkeita iiriksiä ja toisessa huomattavasti matalampa palavaa rakkautta. Ja näillä samoilla sinisillä kasveilla oli pituuseroa varmaan 30 cm! Oi näitä evoluution ihmeitä.

Giganttimaisiin mittoihin kasvaa puutarhassa myös työmäärät, jos sellaisen linjan elämässään ottaa. Aina välillä jaksan ihmetellä, mitä naapurin duracell-mummo touhaa puutarhatöissä aamusta iltaan. No, sekin selkisi, kun hän kertoi, että hän oli kaikki kolikonkokoiset omenapuista pudonneet raakileet halkaissut vähintään kahtia ennen kompostiin laittoa, kun näin kompostiin mahtuu enemmän tavaraa. Nostin kuvaannollisesti hattua moiselle täysin turhalle ahkeruudelle ja palasin takaisin  lepotuoliini hyvän kirjan pariin.

Buddha rauhanturvaajana

Mökilläni on ihan oikeiden turvajärjestelmien lisäksi vahva epävirallinen arsenaali suojautumiskeinoja epätoivottuja vieraita vastaan. Tässä kolmen kärki:

Lempeästi hymyilevä Buddha istuu mietiskelyyn syventyneenä patiolla. Ylimaallista hyvyyttä huokuvana se luo valaistuneen katseensa jokaiseen ovesta kulkijaan. Buddhan silmien alla vallitsee ikuinen rikkumaton rauha. (Ja kaikki tämä Tarjoustalosta vain 9,90 €!)

Portin pielessä kasvaa mehitähti. Kansanperinteen mukaan se pitää sairaudet ja kaiken pahan loitolla. Mikä on todistettua.

Kissakin on hyvä vahti, tosin aika epäluotettava. Kesäkissani Osku hoiti portsarin virkaa hellepäiviin sopivalla antaumuksella. 

Ville-kissani viettää parhainta elämää kissojen taivaassa. Sieltä se pitää valppaasti silmällä maallista suosikkimökkiään ja sen puutarhaelämää. Ja hyvinkin eläväisellä Otto-kissalla on vastuulla paitsi mun mökki, myös koko Marjaniemi. Se valvoo reviiriä yökaudet, jättää hajumerkit, kynsii puuhun tunnisteet ja nappaa ylimääräiset pikkujyrsijät pois kuleksimasta. Huh mikä urakka mun pienellä turvakissalla!