Valkoinen kesäkuu

Jos kesäkuun puutarhalla on joku väri, niin se on ehdottomasti valkoinen. Yö yön jälkeen on entistä pitempi ja valkoisempi ja nautittavampi. Satumaa ei ole tarua, vaan se on hipaisuetäisyydellä, ihan melkein lähes saavutettavissa. 

Kesäkuussa hehkuu odotus. Onni on koko ajan läsnä, mutta kohtsillään se on vieläkin täydellisempi. Päivistä kauneimmat ovat vielä kokematta. Odotus maksimoituu, jokainen päivä puutarhassa on eilistä ihanampi: malvat avautuvat, liljoista kuoriutuu upeita kuningattaria, ruusut puhkeavat, taimet tunkeutuvat mullasta.

Valkoinen on viattomuuden väri. Viattomuus kestää vielä hetken ennen kuin show must go tavalla, joka on käsikirjoitettu ensimmäisestä alkulimasta lähtien. Kesäkuun alussa omenapuu pukeutuu valkoiseen vaahtoon ja hohtaa pimeässä kauneimman morsiamen lailla, toivoa täynnä. Kuun lopulla on jo toisin: ison oliivin kokoiset pallukat oksissa kertovat, että kohtalo on täytetty, elämän kulku sinetöity.

Valkoinen kuvastaa puhtautta ja raikkautta. Se antaa tilaa. Valkoisten kukkien vihreät lehdet sykkivät väriään entistä syvemmin ja valkoisen kukan vaaleanpunainen vieruskaveri näyttää vieläkin suloisemmalta. Valkoiset kukat ovat kesäyön majakoita, koko päivän valoa kerättyään ne lahjoittavat sitä yössä liihottelijoille, hedelmöittäjillensä.

Juhannuksena valkoisuus loppuu. Kesä loppuu. Maailma on saatu valmiiksi niin töissä kuin puutarhassakin. Odotus päättyy ja mitään isoja projekteja ei enää tänä kesänä aloiteta. Samoin kuin sodassa liehutetaan valkoista lippua antautumisen merkiksi, myös puutarha antautuu. Odotus ja viattomuus ovat ohi. Puutarhan keski-ikä lähestyy.

Lehtosinilatva on upea kesäkuun valkoinen kukkija, nimestään huolimatta.

Sininen ja valkoinen, värit ovat vapuden - siis kesäkuun. Päivänkakkara on käsittämättämän valloitushaluinen kukka, revin sitä pois puutarhastani vaikka kuinka monta sylillistä. Silti sitä riittää.




Valkoinen pelargonia jaksaa säilyttää uskonsa ihan lokakuulle asti.

Nurmikkoni ei ole vihreä, se on valkoinen. Siitä pitävät huolen tämä Bellis eli Kaunokainen ja ystävänsä apila.

Kesäkuun valkoisista kukkijoista yksi kauneimmista on iiris. Sinistä ja kermanvalkoista isoa kauneutta riitttää!

Akileija, tuo kaunein. Näiden lisäksi puutarhassani on vaikka mitä valkoisia kuten vaikka digitalis, vuohenputki ja peruna. Marjiksen kesäkuun valkoisia tähtiä kaikki.

Hevonen vai etninen vähemmistö vai joulupukki vai...

Jotkut kasvit ovat puutarhassani vain siitä syystä, että ne tuovat mieleen lapsuuteni. Siksi pihassani esimerkiksi (yrittää) kasvaa hopeapensas. Muistan, kun kerran neli-viisivuotiaana otin äitin kanssa aurinkoa meidän Niinimaan punamultakoulun kuumalla seinustalla hopeapensaan takana. Äitillä oli jonkinlaiset bikinit (?) yllään eikä hän halunnut kenenkään vieraan yllättävän häntä siinä asussa. Niinpä joka kerta äänen kuullessaan äiti pomppasi pystyyn ja minusta se oli tosi outoa. Niinpä otin asian rohkeasti puheeksi ja kysyin: Äiti pelkääkkö sä joulupukkia?  

Niinimaalla kasvoi myös tämä töyhtöpää, jonka yksimielinen raati I, me and myself valitsi viikon 25 Marjiksen tähdeksi.  Kuten kuvastakin näkyy, kyseessä on Suomentatar (Aconogonon x fennicum).

Tatar röyhyää isosti puuladon nurkalla. Sinne se kuuluukin, koska se vie valtavasti tilaa ja on kaunis vain tämän pienen röyhähdyshetkensä. Muuten se on hyvin vaatimaton -  jotenkin hyvin maalainen ja vanhanaikainen, perinteinen menneen ajan muistomerkki.

Nimikin on kuin kansakoulun aapisesta. Suomentatar-nimestä minulle tulee ihan ekana mielleyhtymä hevoseen. Sehän kuulostaa ihan perussuomenhevoselta (ei persu vaan oikea perus-!) joka vetäisi auraa jossakin eteläisessä Hämeessä, Toukolan kylässä. Sellainen vaaleanruskea leveä ja voimakas kanta-astuja, työjuhta, valkoinen läikkä otsassa.

Seuraava mielleyhtämä Suomentatarista on tietenkin ihka oikeat Suomen tataarit. Googlen mukaan ensimmäiset tataariperheet saapuivat Venäjältä Suomeen kauppiaiksi Suomen sodan 1808-1809 jälkeen ja nykyään heitä on Suomessa noin 900. Mäkin tunnen etäisesti yhden, kovin kauniin naisen.

Mutta kaunishan on tämäkin puutarha-tatarini ja onpa se päässyt vielä itseäänkin kauniimpaan seuraan, naapurin Irjalta saadun pionin aveciksi:

V niin kuin Vesi

Puutarha-aakkonen V on viime viikon sateiden kunniaksi ehdottomasti VESI tuo Aqua vita, elämän eliksiiri, vanhin voitehista.

Kasveille kaikkein tärkeintä ovat maaperä ja vesi ja valo. Kuten hyvin tunnettu puutarha-Martta meille vähän aikaa sitten luennoi, hän ei ole koskaan nähnyt kasveja, jotka olisivat kuolleet kaupasta ostettujen lannotteiden puutteeseen, mutta veden ja valon puutteeeseen on moni kasvi kupsahtanut. Silti ihmiset ostavat turhanpäiväisiä lannoitteita aivan hullun lailla ja onhan se ymmärrettävää: vettä ja valoa ei voi myydä mutta lannoitteita saa kivasti designatuissa purkeissa, halusi sitten 250 g tai vaikka 25 kiloa.

Vesi on saanut alkukesän puutarhani kukoistamaan. Vettä on tullut niin perusteellisesti, ettei se ole ollut pelkkää pintakastelua, vaan maaperä on saanut kaivattua kosteutta laajalti ja syvälti. Puutarhaguruthan sanovatkin, että sateella on aivan erityisen hyvä kastella. Niin isänikin tekee.

Sateen jälkeen monet puutarhatyöt, esim. rikkaruohojen kitkeminen, on aivan lasten leikkiä. Juuret irtoavat helposti pienellä nykäisyllä, kun helteellä mikään kuokkien ja talikkojenkaan voima ei riitä niitä irrottamaan. Muutenkin puutarhassa pieni vesisade ei ole mikään työnteon este, eikä tarvi olla edes masokistisesti suuntautunut nauttiessaan pienestä tihkusta. Kyllä kesä kuivaa.

Letkukastelua inhoan, mutta pakkohan sitäkin on välillä harrastaa, tietysti joko kukonlaulun aikaan tai iltamyöhäisellä. Se on rankkaa puuhaa, sillä vettähän ei heitellä kuin entinen renkipoika ojanpientareella, vaan vesi on ohjattava kasvin juurille. Niinpä tämäkin puutarhatyö on sitä samaa kyykistelyn kyykistelyä.

Mikään letkukastelu ei saa aikaan yhtä ihanaa tuoksua kuin mitä sade kirvoittaa puutarhasta. Äsken kun syreenit olivat parhaimmillaan, oli Marjiksen läpi ajaminen suurta nenän juhlaa.

Joten sateet saa jatkua, puutarha kiittää. Mieluusti kyllä öisin ja pitkään ja hartaasti. Viikonloppuna ei sillä yösateellakaan olisi niin väliä.

U niin kuin Unikko

Puutarha-aakkosissa ollaan jo U:ssa asti ja sehän tarkoittaa tietenkin Unelmaa. Yksi iäti toteutumaton unelma puutarhassani on Unikko (Papaver).

Unikko on juovuttavan kaunis. Sen syntyminen karvaisesta kohdusta on kiihottava jännitysnäytelmä: Ensin pörhelö pallukka, johon ratkeaa pieni repeämä, sitten isompi, kohta se ylipaisuneena ei enää millään mahdu lehtiensä sisälle ja jonain aamuna aivan yllätten unikko onkin antautunut tälle maailmalle ja se haukkoo happea ja imee aurinkoa jumalaisella elämännälällä.

Hennon varren päässä unikko huojuu kuin vastasyntynyt varsa ohuilla jaloillaan tai teinityttö ekoilla korkkareillaan. Ja elämä on rankkaa! Inhottava tuuli tuivertaa ja sade piiskaa lakoon pientä unikonpoikasta. Jos niistä selvitään, niin unikkokin on vain kasvi, sekin rupsahtaa. Sulous häviää, kiinteys katoaa, maa viehättää ja vetää puoleensa. Rappeutuessaan unikko on intensiivinen – kaiken sen herkkyyden  kuihtuminen saa ajattelemaan elämän rajallisuutta ja kaikkia niitä asioita, joita olisi pitänyt tehdä, sanoja joita olisi pitänyt sanoa, mahdollisuuksia joihin olisi pitänyt tarttua.

Ja miksi unikko on minulle pelkkä unelma? Siksi, että yritykseni kasvattaa unikkoa ovat aina julmasti epäonnistuneet. Yllä kuvaamani Idänunikko ei idä. Siperianunikko, vaikka perenna onkin, kestää tuskin yhtä kesää puutarhassani. Unikot kukkivat vain mökin sisällä Marimekon pussilakanoissa ja tyynyliinoissa.

Ehkä jotkut asiat elämässä on tarkoitettu vain unelmiksi.

Vai onko?

Mökki ja Pelakuu

Sarjassamme siirtolapuutarhakirjoja on nyt luettu toinen uutuus Stiina Kiiveri: Mökki ja Pelakuu WSOY 2011. Määritelmäksi kirjalle sopisi "elämyksellinen tieto/lifestyle-kirja", joka vinkkiensä puolesta sopisi (ehkä) kenelle tahansa tarhurille.

Kirjan rakenne näyttää ammattimaisen toimittajamaiselta. Siirtolapuutarhassa vaelletaan  keväästä syksyyn. Jokainen luku alkaa Katsauksella, jossa kerrotaan siirtolapuutarhojen elämästä, historiasta ja käytännöistä. Kylässä-osioissa vieraillaan mukavissa mökeissä, Kädenjälki-osioissa askarrellaan ja Kasvien mailla jakaa vihertietoutta.

Satunnainen lukija saa siirtolapuutarhasta suht konkreettisen kuvan. Infoissa jaksetaan muistuttaa kaiken kivan lisäksi myös rakennelmien lupakäytännöistä ja harmaiden vesien käsittelyistä. Kaikki kirjan siirtolapuutarhurit ovat taas niin avoimia ja ystävällisiä ja valmiita jakamaan satonsa satunnaisille ohikulkijoillekin... LOL.  Mutta ehkä tekijä on silti kuitenkin kuunnellut haastateltavien sivulauseitakin, kun hän huomauttaa, että lähekkäin asuminen voi koetella hermojakin. Mikä paratiisi se olisi, jos käärmeet puuttuisivat?

Opin kirjasta, miten tehdään perhosbaari ja että saippuankin voisi huovuttaa ja miten elävän pajuaidan voisi istuttaa, jos sellaisen haluaisin.  Tai että nokkosessa on kolme kertaa enemmän C-vitamiinia kuin appelsiinissa.

Marjaniemen siirtolapuutarha on tapansa mukaan taas hyvin framilla. Saunajuttu ja -kuvat on meiltä, samoin yksi haastattelukin. Myös Marjaniemen historiakatsaus on otettu mukaan kuvaamaan siirtolapuutarhojen yleistä kehitystä. (Ja onpa munkin nimi mukana lähdeluettelossa meidän 60-vuotiskirjan toimittajana.)

Siina Kiiveri ja Ilkka Falck eivät kumpikaan ole siirtolapuutarhureita vaan innostus kirjojen tekemiseen on varmaan syntynyt tuttujen luona vierailuilla. Ehkä hyvä niin. Aito siirtolapuutarhuri voisi olla sokeampi aiheelleen ja ympäristölleen ja juntata omaa näkemystään voimakkaammin läpi. Niinpä lupaan tässä nyt pyhästi käsi pionilla: en koskaan aio kirjoittaa omaa siirtolapuutarhakirjaa!

"Ihan kissamainen"

Esitellessäni sisarelleni tätä Marjiksen tähteä vko 23, hänen kommenttinsa oli "Onpa kaunis! Ihan kissamainen."

En olisi itse kyllä ikinä keksinyt kutsua tätä tähtöstä "kissamaiseksi", mutta tarkemmin katsoen on siinä kyllä jotakin kissaa. Sellaista pehmeyttä ja karvamaisuutta ja käpälämäisyyttä. Väri on tiilenpunaista poltettua oranssia. Vähän rusehtavampi väri, niin tämän kasvin kissarotu olisi abessinialainen tai somali. Kyseessähän on näyttävä alkukesän kukkija Idänruusujuuri (Rhodiola kirilowii).

Googlettamalla löytyy lisäravinne Ruusujuuri, joka lisää energiaa ja parantaa  keskittymis- ja suoriutumiskykyä sekä harmoniaa. Mainoksen mukaan se on tehokastakin, vaikuttaa jo 30 minuutissa! Eikä tässä vielä kaikki: Ruusujuuri on myös luonnollinen afrodiasiakumi, joka lisää seksuaalista halukkuutta.

Eli kyllä puutarhani Idänruusujuuri on ehdottoman kissamainen: mikäs sen energisempi, keskittyneempi ja  harmonisempi kuin kissa. Ja seksuaalista halukkuuttakin kissuilla olisi vaikka muille jakaa, ellei ikävät omistajat haluasi kissoilta nipsautettavan kaikkia kivoja elimiä pois kuleksimasta.

Torilla tavataan

Kesäkukkani ostan aina Hakaniemen torilta. Se on kasvitarjonnaltaan laadukas, sopivasti matkan varrella ja siellä huokuu menneen ajan kodikas tunnelma.

Tänä aamuna puoli yhdeksältä pomppasin metrosta ulos Hakiksessa. Aurinko paistoi täpöllä, teltat olivat täynnä tyytyväisiä työhön matkaavia kahvittelijoita ja kaikkialla huokui asfaltinkuuma KAUPUNKIKESÄ.Vihanneskojuissa suomalainen Timo maksoi enää 6 € kilo ja tomaatteja sai 2,5 €:lla ja esteettisesti vähemmän onnistuneita jopa euroa halvemmalla.

Kukkamyyjien valikoimat olivat kuin maalauksesta. Halusin ostaa kaikki kasvit ja tehdä omasta pihastani kesäkukkameren, jonka yllä häälyisi amppelihaaremi!

  Oma ehdoton kesissuosikkini on kerrottu petunia. Kuka enää tyytyy tavalliseen petuniaan nautittuaan kerrotun petunian moninkertaisesta lumosta? Vakiomyyjäni vain kysyi, että montakos laitetaan – hän tiesi tasan tarkkaan, mitä himoitsin.

Aamun onnekkain sattuma oli ruusupavut. Viikonloppuna näin puutarhamyymälässä ruusupavun taimia 3,90 € kpl ja ajattelin, että tämän kesän köynnöspenkki vie minut perikatoon.  Mutta Hakanimestä sainkin 8 taimea 4 €:lla! Ja ne olivat vahvan valppaita taimia, kooltaan samoja kuin puutarhamyymälässä. Hinnoittelu on taitolaji, jonka saloja en kyllä koskaan ymmärrä...

Vielä pari yrttiä kassiin ja sitten vaikea päätös: töihin vai kahville? No Kahvisiskoihin sumpille tietty! Naapuripöydässä keskusteltiin kesälomasuunnitelmista, toisessa pöydässä ratkottiin kymmentä kysymystä, kolmannessa rakastavaiset söivät samalta puurolautaselta.

Voiko työpäivä enää paremmin alkaa?

Pieniä puutarhaunelmia

Siirtolapuutarhat ovat lähiruoan, luomun ja kaikenlaisen vihreilyn takia suositumpia kuin koskaan. Niinpä aiheesta on puolen vuoden sisällä julkaistu peräti kaksi kirjaa: Ilkka Falck "Pieniä puutarhaunelmia" (Otava 2010) ja Stiina Kiiveri "Mökki ja pelakuu".

Aloitan lukemisen Falkin pienistä puutarhaunelmista. Vai pitäisikö sanoa "katselemisen" sillä kirja on aikakauslehtimäinen kuvakollaasi, jossa on sidosteena mukavaa jutustelua puutarhasta ja omistajista sekä pakkopullamaiset ruokareseptit.

Eiler Forsiuksen ottamat kuvat ovat suloisia. On kesä kukkeimmillaan, puutarha on siistitty, omistajat herkuttelevat ulkoilmassa vieraittensa kanssa ja mökit ovat kuin satukirjasta. Jo kansikuva puutarhassa sijaisevasta helmalakanaisesta sängystä ja siinä kellottavasta valkoisesta villakoirasta saa viattoman lukijan lääpälleen, että mäkin haluun heti tommosen idyllin!  Siirtolapuutarhat ovat ihan paratiisista seuraavia paikkoja tämän pikkukirjasen kuvausten mukaan.

Kirjan mökit on vanhoja tai kertaalleen remontoituja ja sisustettu vanhoilla kirppislöydöillä tai perintötavaroilla. Voi sitä mielikuvituksellisuutta ja tavaran mahduttamista pikkuriikkisiin tiloihin! Mukavan poikkeuksen kirjaan tuo viimeinen mökkiesittely, jossa mökki on vain pari vuotta vanha ja vastaa siis paremmin tätä nykyistä uudisrakennusbuumia siirtolapuutarhoissa.

Tekstit ovat kivoja, mutta peräkkäin luettuina puuduttavia. Kun samasta aiheesta kertoo kymmenisen kertaa peräkkäin, ei toistoa voi välttää (tiedän itsekin kirjoittajana tämän ongelman vallan hyvin). Pari juttua luettuaan voi jo skipata tekstin ja keskittyä vain kuviin.

Reseptien mukaan ottamista kirjaan pidän turhana. Oraalisen hedonismin aikakautena ruokaa tungetaan joka tuutista pakkosyöttönä kuin ranskalaisille hanhille ennen jouluteurastusta. Ainut syy, minkä keksin reseptien mukaanottamiseen on kirjoittajien toive, että niiden takia tähän katselukirjaan palattaisiin toisenkin kerran. Kirjan jutuista jokainen yksinään olisi kelvollinen sisustus-, puutarha- tai ruokalehden juttu ja sinne aikakauslehteenhän nuo reseptit sopisivatkin mainiosti.

Kirjassa ei mainita, mistä siirtolapuutarhasta milloinkin on kyse (paitsi kerran Ruskeasuo) eikä omistajiakaan mainita nimiltä. Sanonpa silti,  että Marjaniemen siirtolapuutarha on tässäkin kirjassa originellilla tavalla edustettuna.

Tehowiljelijän Wiher-Winkki

Siirtolapuutarhassa on suurin puute tilasta, joten sen vuoksi kaikki mahdolliset tilankäytön tehokkuutta lisäävät vinkit ovat enemmän kuin tervetulleita. Siksi jaan mielelläni tämän, jo viime kesänä kuulemani Wiher-Winkkelöisen ja se menee näin ikkäästi:

Perunapenkkiin perunoiden väliin kannattaa istuttaa härkäpapua. Näin samasta maa-alueesta saadaan tuplasato.

Härkäpavun olisi voinut istuttaa jo ajat sitten, heti toukokuun alussa tai viimeistään äitienpäivänä yhtäaikaa perunoiden kanssa. Minä laitoin sen perunapenkkiin vasta viime viikonloppuna, joten sato viivästyy sen mukaisesti. Mutta odotellaan ja katotaan, kuinka äijän käy. Tai siis, kuinka perunan ja härkäpavun pakkoavoliitto sujuu ja millaista jälkipolvea kumpikin lajike saa aikaiseksi.