Syyssunnuntai

Syyysunnuntai tarpoo eteenpäin hitaan raskasmielisesti, kaihoa täynnä.

On märkää. Enää ei voi niin vain istahtaa keinuun-puutarhatuoliin-patiolle. Ennen kuin pöydälle laittaa mitään, se on pyyhittävä. Nurmikko tuskin ehtii kuivua aamukasteesta kun ilta jo kastelee sen uudelleen.  

Syyssunnuntai on täynnä jäähyväisiä. Ai tuokin kukka on rupsahtanut, ja tuo ja tuo ja tuo. Illalla tulee eilistä aikaisemmin pimeä. Kun kello on raahustanut vähän seitemän yli, niin hämärätunnisteiset katuvalot jo kärkkyvät asemissaan: joko syttyisi, joko  - JO!

Syyssynnuntaina juoksee auringon perässä hullun lailla. Koko kesän etsii varjoa ja pakenee tunkeilevaa aurinkoa, nyt siirtää tuolia vartin välein ollakseen juuri siinä kohtaan, johon kaikkein kirkkaimmat säteet osuvat.

Syyssunnuntaina haluaa uppoutua runoihin, synkkiin ja maanisiin.  Leinon "Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin / Rotkoni rauhaan, kuin peto kuoleva hiivin" ei tunnu kielikuvalta, vaan todellisuudelta. Tai käteen osuu taas kerran Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa, joka niin viiltävästi kuvastaa viimeistä yritystä tarrautua johonkin nuoreen ja eläväiseen ennen kuin kuolo korjaa gondoliinsa.

Syyssunnuntai on odottamista ja katumista. Aika matelee kotilon vauhdilla ja silti se on loppunut ihan kesken. En ehtinyt tänä kesänä kaataa tuota isoa omenapuuta. Kärhöt jäi istuttamatta. Ja vesiaihe - miten taas kului yksi kesä eikä puutarhassani ole vieläkään vesiaihetta?

Kohta pakkaan tavarat ja muutan takaisin kaupunkiin. Vuodet kuluu mutta lähtö ei muutu yhtään helpommaksi.