Ensimmäinen yöni siirtolapuutarhassa oli, sanoisinko, jännittävä ja yllätyksiä täynnä. Fauna ja flora näyttivät heti hurjat puolensa.
Roudattuani koko päivän kamaa mökille noudin illalla vikaksi kissani Oton ja Villen. Sillä sekunnilla kun avasin kantokorin oven, heidän elämäänsä astui vapauden riemu.
Puutarhassani oli viisi omenapuuta. Ville kiipesi vuorotellen jokaiseen niistä kuin ihmetellen, onko ne puut todella sen ikiomia. Oli ne. Villen ja Oton ja mun ikiomia omenapuita. Se oli yksi elämäni onnellisimmista hetkistä, kun katsoin omaa rakasta kissaani omassa omenapuussani omalla mökilläni. Aivan pakahduttavan ihanaa!
Elokuinen helleyö houkutteli kävelylle. Se oli virhe. Pimeys oli jo vallannut tienoot ja oikeasti en yhtään tuntenut aluetta. Kapeita hiekkateitä reunustivat 140 cm korkeat orapihlaja-aidat. Käveleskelin aikani, kunnes yhtäkkiä tajusin: Mähän olen keskellä kauheaa pensaslabyrinttiä! Kohta Jack Nicholson ryntää kulman takaa hampaat irveessä! Kirves kädessään! Apua, missä suunnassa se mun mökki oli?!!!
Rauhoittuakseni luin edellisen asukkaan mökille jättämää Angelika-kirjaa. Nukkumisesta ei meinannut tulla mitään. Yö oli täynnä ääniä: kissat hyppi sisään ja ulos raollaan olevasta ikkunasta, siili röhisi mökin alla, fasaanit kirkuivat. Kauheinta oli hiekkatiellä rahisevat askeleet: ensin pientä rapinaa, sitten yhä voimakkaampaa, puhetta, apua, niitä onkin useita, nyt ne pysähtyy mun mökin kohdalle, miks ne pysähtyy, ei, nyt ne jatkaa, mut palaako ne, se on se Jack Nicholson…
Vihdoin nukahdettuani heräsin uuteen kauhuun – hiiren vikinään! Sytytin valot. Otto lähestyi sänkyäni elävä, viimeisillä voimillaan hurjasti vikisevä hiiri raateluhampaissaan! Aloin huutaa ja Otto pudotti hiiren. Hiiri luuli pääsevänsä pälkähästä ja juoksi henkensä edestä kohti sänkyäni. Apua, se oli vielä kauheampaa! Otin käteeni ensimmäisen esineen, Angelika-kirjan, ja heitin sillä hiirtä. Osuin! Hiiri tuupertui maahan – kuolleena.
En tainnut enää nukkua sinä yönä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti