Sinä helteisen hikisenä kesänä, kun hankin oman puutarhan, kerrostalokodissani tehtiin parvekeremonttia. Talo oli muoveilla peitetty ja kuuma kuin pätsi. Joka aamu klo 7 alkoi ulkoa kuulua ylöspäin hinautuvan nostokojeen ääni ja siinä nousevien äijien rupattelu. Kuin kauhuelokuvassa laite nousi kitiseten ja kirskuen yhä ylemmäs, ylemmäs, ylemmäs...
Lähdin lomanviettoon vanhempieni luokse. Siellä ryntäsin joka aamu suoraan sängystä paljain jaloin ulos puutarhaan tunnustelemaan säätä. Sitten joimme aamukahvit puutarhassa, luimme lehdet, ihastelimme kasveja ja seurasimme kukintaa. Suurin osa lomapäivistä vierähti puutarhassa.
Eräänä aivan harvinaisen kauniina aamuna vakuutuin lopulta kansalaisoikeudestani: Kun kerran kesä on niin lyhyt, haluan päästä JOKA IKINEN AAMU ihan ensimmäiseksi ulos puutarhaan, vihreyden keskelle, tuoksuttelemaan, katsomaan aurinkoa, kävelemään paljain jaloin nurmikolla. Juurtumaan maahan ja toteamaan olevani olemassa.
Olin jo vuosia sitten päättänyt ostaa siirtolapuutarhamökin ja aluekin oli jo katsottuna. Tuo valaistumisen hetki vanhempieni puutarhassa sai minut vihdoin toimimaan.
Kuukautta myöhemmin olin onnellinen marjislainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti