Klara vappen, bara vatten

Vappu on kesän virallinen lähtölaukaus siirtolapuutarhassa. Silloin alueen portit avautuvat, joten ulkopuoliset pääsevät käyskentelemään alueella ja puutarhalaiset itse välttyvät rasittavalta porttien munalukkojen rämpläämiseltä.
 
Vielä tärkeämpää on kuitenkin vappuna avattava KESÄVESI, jonka myötä elämä helpottuu huomattavasti. Elleivät puutarhatyöt olisi henkisesti niin antoisia, niistä pitäisi ehdottomasti saada likaisen työn lisää. Heti ensimmäinen kokopäiväinen työrupeama sen taas näytti, kun jo kahvitauolla oli kaikki vaatteet kurassa, mullassa, kompostitöhnässä.
 
Vappubilekeitaaksi ei siirtolapuutarhasta ole, siitä pitävät huolen asukkaiden ikäjakauma ja säiden herra. Viime vappuna värjöttelin vieraitteni kanssa omenapuun katveessa +9°:ssa. Illan myötä keskustelimme jo hyvinkin äänekkäästi ja vetäisimme parit railakkaat vappulaulut, mutta ei hätää, alue oli hiljainen kuin kissan kuorsaus.
 
Tänä vappuna Marjiksessa syntyy uusi perinne, jolle povaan vankkaa kannattajakuntaa ja loistavaa tulevaisuutta: Vappupäivänä lämmitetään Marjiksen historian ensimmäinen Wappusauna!

Runoja, ruokaa ja rehuja

Mökkikirjastoani rajoittaa tilan puute. Kaupunkiin kirjoja on kertynyt muutama lundiallinen eli viime laskujeni mukaan 28 x 80 cm, mutta siirtolapuutarhassa kirjoja on vain parisen metriä.

Sallin mökilläni vain kolmen aihealueen kirjoja: puutarhakirjoja, kasviskeittokirjoja ja runokirjoja. Tämä koktaili ravitsee sopivassa määrin sekä ruumista että mieltä.

Kesällä runot siementävät otolliseen henkiseen maaperään. Puutarhan kauneus ja ihmeellisyys saa väistämättä ajattelemaan elämää suurempia asioita.

Runous avartaa, hämmentää, lumoaa. ”Kaikista henkilökohtaisin on kaikkein yleisintä” -teesi toteutuu, kun löydänkin ihan itse keksimäni ajatuksen ikivanhasta runokirjasta. Runoja lukiessa ihmetyksen tunne on päällimmäisenä joko niin, että miten joku osaakaan ilmaista asian noin – tai sitten en ymmärrä hölkäsen pöläystä peräkkäin pistetyistä sanoista! Niin tai näin, kokemus on molemmissa ihmettelyissä yhtä antoisa.

Kohta taas Leino, Saarikoski, Södergran, Onerva, Anhava ja Laine lukuisine kumppaneineen viedään ulos puutarhaan ja runoista ammennetaan yltäkylläisesti uskoa, toivoa ja elämän koreutta.

PS. Kesä saa muitakin outoja, tulkinnanvaraisia lukuhimoja puhkeamaan. Joka kesäsunnuntai luen Hesarista kuolinilmoitukset ja suren vedet silmissä henkilöitä, joista en tiedä muuta kuin elinajan, läheisten etunimet ja millaisella säkeellä heitä muistellaan. Omia säesuosikkejani en ole lehdessä nähnyt, mutta siteerattakoon niitä muistinvaraisesti tässä. Södergran: "Kaikki tähdet kuolevat kerran / mutta silti ne loistavat pelkoa vailla." ja Vala: "Mitä siitä, että kuolema tulee! / Mitä siitä, että monivärinen ihanuus / varisee kuihtuneena maahan. /  Onhan kukittu kerta!"

PPS. Miten saatoinkaan runoisalla kaihomielelläni unohtaa kesäkirjastoni helmet: mökkinaapurini Seppo Laurellin kirjat! Maamme johtavan majakkatietäjän "Suomen majakat" ja uusin, 2,4-kiloinen komistus "Valo merellä" ovat avanneet minulle ihan uusia maailmoja ja meriä. "Tervatassuisten laivakissojen tarina" on hauska yhdistelmä kissoja ja merenkulun historiaa. Ehdoton suosikkini on kuitenkin "Paikatun kevätesikon tarina", joka herkällä myötäelämisellä käsittelee luopumista ja surua.

Marjiksen kaunotar vko 16

Vähän pelottaa julkistaa tämän viikon kaunotar, sillä edellisen kaunottaren on joku nälkäinen pistellyt poskeensa... Uskaltaudun silti kertomaan, että tämän viikon, ensi viikon, koko kesän, ensi kesän ja toivottavasti vielä hyvin monen monen kesän Marjiksen kaunotar on tietenkin Otto!

Jumalaisen komea katti on rodultaan Alavuden pystyhäntä. Äänekäs kissa tietää mitä elämässään tahtoo: se tahtoo asua Marjiksessa, kulkea vapaana, pyydystää hiiriä, nautiskella auringossa, terottaa kynsiä omenapuihin, istahtaa hädälle vaikka perunapenkkiin. Ja mikä onnellisinta - juuri näin Otto saa taas elää ainakin lokakuun puoleen väliin asti!

Kissanpäivät yksillä

Otto-kissa kirjoittaa:

Vihdoinkin muutettiin maalle! Kovapäinen emäntäni vitkutteli muuton kanssa, vaikka minä tein hänelle oman mielipiteeni hyvin selväksi. Herätin hänet joka yö useaan kertaan ilmaistakseni äänekkäästi, että olisi jo aika muuttaa vähän antoisemmille hiirimaille.

Mutta nyt ollaan täällä ja täytyy sanoa, että ihanaa on, ihanaa on. Nukkua en malttaisi yhtään. Olen ensimmäinen muuttokissa alueella, ja jo luontaisesti arvokkaan ja muhkean olemukseni ansiosta olen ehdottomasti Marjiksen kingi. Niinpä merkkaan reviiriäni ahkerasti, jotta myöhemmin tulevat kissat tietävät, kenen maille he tunkeilevat.

Se vain on ikävää, että emäntäni taas laittoi oman puhelinnumeronsa minun kaulani ympärille. En pidä siitä yhtään! Toivooko se naapureitten soittelevan itselleen, vai miksi minun pitää kärsiä moisesta ikävyydestä? Veljeni Ville-vainaan kohdalla se pläni kyllä toimikin. Kerrankin annettuaan meille runsaan aamiaisen kului ehkä 10 minuuttia, kun emäntäni sai joltakulta puhelun, että täällä kerjää ruokaa nälkiintynyt Ville-niminen kissa. Toisen kerran joku täti oli yllättänyt Villen tupansa sohvalta tupluureilta. Sellainen se Ville oli, kyläluuta, aina tuppautumassa vieraitten ihmisten rapsuteltavaksi. 

Kevään ensimmäisen hiiren vein jo emännälleni näytille tupaan. Mutta eihän se hiirestä ymmärtänyt mitään! Alkoi vain huutaa hullun lailla ja huitoa kuin kohtauksen saanut heinämies. Ei siinä auttanut muu kuin ottaa hiiri hampaisiin ja luikkia kissaluukusta pihalle. Pahus vie – sekään ei emännälleni riittänyt, vaan se röyhkeästi anasti minun saaliini. Se vei sen uhrikivelle puutarhan perälle ja ei aikaakaan, kun ahnas lokki rääkyi ja nappasi hiiren nokkaansa. On se kumma, kun emännälleni ei kelpaa mun tuomat herkkupaistit. Itte se ei osaa metsästää mitään, kaupasta vaan raahaa mulle jotain valmiiksi lahdattua lihaa aivan liian pienissä annospusseissa.

Mutta nyt kyllä tuli niin nälkä, että taidanpa mennä nappaamaan jotain suuhunpantavaa. Ihan kuin tuolta tuvan takaa kuuluisi pienten hiirien sipsutusta......  Mmmmmooooooouuuuu!

Operaatio kelloköynnös, osa II

Hurjasti kasvavat kelloköynnökseni on koulittu ja ne kenottavat mökin kuistin ikkunalaudalla aurinkoon tillittäen. Ja kuten kuvasta näkyy, niihin on kasvanut iso liuta uusia pieniä sirkkalehtiä. Kuuluuko ne normikasvuun vai ei, siitä minulla ei ole aavistustakaan.

 Hesarissa jatkui 18.4.2010 Jaana Laitisen kirjoittama Siemenestä siemeneksi -sarja. Nyt se oli netissä maksullisella digilehtipuolella, joten en voi linkittää sitä tähän. Tässä kuitenkin tekstistä pari lainausta, miten kelloköynnöstä oikein mallikkaasti kasvatellaan:

Kun siemenet ovat itäneet ja mullasta pilkottaa pieniä taimia, on aika koulia. Se tarkoittaa taimien siirtämistä kylvöastiasta omiin ruukkuihinsa, joissa ne kasvavat. --- Yhteen ruukkuun istutetaan yksi ison kasvin taimi tai muutama pienen kasvin taimi. Astian koko vaikuttaa määrään. - - - Taimi kasvaa parhaiten taimimullassa. Kevyen lannoittamisen voi alkaa parin viikon kuluttua. Tärkeintä on, että taimi saa runsaasti valoa.

Elämä on

Kaikki elämässä löytyy puutarhasta. Siellä iäisyys lemuaa väkevästi: syntymä, kukoistus, kuolema. Jopa uusi elämä.

Puutarha on raaka taistelukenttä, jossa röyhkein, voimakkain, laajimmin verkostuva voittaa aina. ”Lebensraum!” kiirii huuto kasvien yllä niiden käydessä loputonta sotaansa. Heikot sortuu elon tiellä ja tyhjäksi jäänyt tila vallataan alta aikayksikön.

Elämä on epäoikeudenmukaista. Yksi kasvi kukoistaa puutarhan parhaalla pläntillä, jossa on aurinkoa ja varjoa, vettä ja ravinteita. Millä perusteella juuri tämä kasvi saa yltäkylläisesti hyvää, kun joku toinen joutuu kärsimään? Missä on oikeus ja kohtuus? Missä tasapuolinen hyvän jakaminen?

Elämä on täynnä rakkautta. Toveruutta. Tuen antamista. Lähikasvi saa kiemurrella naapurin vartta pitkin. Varjossa viihtyvä nauttii puun viilentävästä suojasta. Kasvuston kaunotar houkuttelee pölyttäjät paikalle myös seinäruusujen iloksi.

Elämä on täynnä yllätyksiä. Matkoja. Uusia ja outoja paikkoja. Miten eteläpihalle istutettu kasvi löytyykin seuraavana kesänä läntisestä kukkapenkistä? Mistä ihmeestä vaaleanpunaisen malvan seuraksi on lennähtänyt violetti kellokukka? Kuinka punainen akileija onkin muotoutunut valkoiseksi?

Elämä on loputonta yltäkylläisyyttä. Yhdestä siemenperunasta saa yli kymmenen tilalle. Vadelmien lukumäärä on vähäisempi kuin taivaan tähtien, mutta silti lähes yhtä mahdoton laskea. Kuinka monta omenaa on yhdessä omenan siemenessä? Ja voikukat: Luoja on todella ollut yltäkylläisen liioittelevalla tuulella luodessaan voikukat!

Elämä on lyhyt: kukinto kuihtuu päivässä. Elämä on pitkä: ikivanha omenapuu lykkää uusia versoja joka kevät, joka ikinen kevät.

Elämä on toivoa täynnä.

Marjiksen kaunotar vko 15

Viikon kaunotar on ehdottomasti krookus (Crocus), juuri unestaan herännyt puutarhani ensimmäinen kukkija.

Krookuksen onni on sen kukoistusajankohta. Kevään airuena se luo uskoa puutarhan viikoittain runsastuvaan väriloistoon. Myöhemmin kesällä se jäisi kauniimpien jalkoihin, mutta näin huhtikuussa se katsoo rävähtämättä aurinkoon, nauraa hallaöille ja hihkaisee: Tervetuloa, kevät!

Säistä parhain sä oot

Tsekkiläinen Karel Capek kirjoitti klassikossaan Puutarhurin vuosi (1929), miten puutarhan omistaminen vaikuttaa mielipiteisiin säästä: Kun sataa, sanot, että puutarhaan sataa; kun aurinko paistaa, se ei paista minne vain vaan puutarhaan: yöllä olet hyvilläsi, kun puutarha lepää.

Juuri nyt kaipaisin – tietenkin! – sadetta.

Puutarhurilla ja muulla suomalaisella kesäkansalla on yksi ratkaiseva ero. Puutarhuri toivoo jatkuvasti, lakkaamatta ja ihan koko ajan sadetta. Jos aurinko helottaa kuumalta taivaalta päivätolkulla, puutarhuri muuttuu epätoivoiseksi. On touhuttava oikuttelevan puutarhaletkun kanssa aamulla kukonlaulun aikaan ja vielä illalla ihan viimeiseksi, silloin kun mielellään jo painaisi päänsä tyynyyn. Yöllä herää kuulostelemaan toiveikkaana, josko raskaat pisarat jo ropisisivat kattoon.

Capekin oivaltavassa kirjassa puutarhurin rukouskin keskittyy pelkästään sateeseen: Hyvä Jumala, anna armostasi sadetta joka päivä, jos vain sopii, keskiyöstä kello kolmeen. Ja kuten tiedät hyvin hienoa ja lämmintä, jotta se hyvin imeytyy maahan. – – –  Ja jos sopii, anna kerran viikossa sataa lantavettä ja kyyhkyslantaa. Aamen.

MWWW 1 eli Minnan WerratonWiherWinkki

Tee näin:

• Kaiva puutarhalehtipinostasi muutaman vuoden takainen huhtikuussa ilmestynyt lehti.
• Ota kahvia ja mene lehden kanssa ulos puutarhatuoliin.
• Lue ja ihastele lehden antia: nyt on aika leikata pensaat, näin valitset kasvihuoneen, suunnittele kesän perennapenkki, tilaa amppelit, pese puutarhakalusteet, koristele itse persoonalliset ruukut, kokeile kasvimaalla tänä kesänä jotain eksoottista…
• Jos lehti on miellyttävä, laita se takaisin lehtipinoon alimmaiseksi.
• Odota muutama vuosi ja ota lehti uudelleen esille justiinsa huhtikuussa – ja yllätys yllätys: se on taas aivan yhtä ajankohtainen! 

Ikuinen kesä ja aina loma

Englantilaisen sanonnan mukaan kissa tekee asunnosta kodin. Voisin jatkaa, että puutarha tekee kodista paratiisin.

Saan elää lähes puolet vuodestani puutarhan syleilyssä. Tämä on täysin muuttanut käsitykseni kesän ajallisesta kestosta. Aiemmin kesä oli yhtä kuin kuukauden kesäloma ja ehkä viikko kaksi loman ympäriltäkin.

Nyt kalenterissani on puoli vuotta kesää: se alkaa huhtikuussa kun muutan siirtolapuutarhaan ja päättyy joskus lokakuussa paluumuuttaessani kaupunkiin.

Mökillä on ikuinen kesä ja aina loma. Siis siitä huolimatta, että käyn sieltä töissä ja vietän siellä viikonloppuja myös talvipakkasilla. Taika toteutuu, sillä mökin ja puutarhan dna:han on koodattu loputtomasti aurinkoa, vihreyttä ja vapautta.

Marjis on vielä märän sohjon peitossa. Otto-kissani ulvoo vuorokaudet ympäriinsä, kun sen kirsuun kantautuu kevään tuoksuja ja se haluaisi taas olla aito oikea ulkokissa. Olen tehnyt Otolle aamukamman, josta selitän sille pöhkylälle, että kesä ja muutto ovat sekunti sekunnilta lähempänä.

Täältä tullaan, paratiisi!

Ihan kohta tässä blogissa:

Nyt en ehdi kirjoittaa muuta kuin aiheista, joista kirjoitan – kun ehdin.

Miten voikukat tekevät minusta paremman ihmisen? (Niin miten ihmeessä? Odotan itsekin innolla vastausta heti voikukkasodan alkaessa)

Kuolema Venetsiassa ja puutarhassa (Miten puutarha voi muuttaa aikakäsityksiä suuntaan jos toiseenkin)

Aina tulee uusi kevät (Puutarhassa ja elämässä ei – ehkä – koskaan ole liian myöhäistä aloittaa alusta)

Ruohonleikkuun autuus (Vai piina? En uskalla enää koskaan mollata ruohonleikkuuta, kun pari kesää sitten aiheutin mollauksellani 1,5 kk hellejakson, jolloin ruoho ei kasvanut senttiäkään)

Miksi inhoan puutarhalehtien ja lifestyle-ohjelmien ”kaikki-mulle-heti-valmiina” –puutarhoja? (Näin latteaa itsestäänselvää juttua ei varmaan tarvi edes kirjoittaa…)

MWW eli Minnan WiherWinkit (Keksin heti ainakin kaksi! Toinen on niin hyvä, että taidankin lähettää sen Niksi-Pirkkaan!)

Onko puutarhurit oikeasti kontrollifriikkejä pikkuhitlereitä? (Onko? Miksi ne muuten koko ajan nyppivät ja hallitsevat ja estävät asioiden luonnollista kulkua?)

Peruna – yltäkylläisyyden ruumiillistuma (Vai juurestuma?)

Totta vai tarua: aidon helsinkiläisen tunnistaa siiklistä

Miksi Voguen päätoimittajan lempikukkia ovat floxiat eivätkä syysleimut eli latinan ylivalta puutarhassa

Hoidanko minä puutarhaa vai puutarha minua?

Tällaisia aiheita tuli nyt ihan alkajaisiksi mieleen. Aiheitahan puutarhasta (ja elämästä) löytyy kuin voikukkia: kun yhtä nyhtää, niin juuren palasista kasvaa heti uusia.  

Operaatio kelloköynnös, osa I

Pääsiäisen ylösnousemuksen ihme tapahtui sittenkin: mullasta tunkee honteloista vihreää versoa. 
 
Ehdin jo etukäteen pelätä, että saan hävetä kaikkien unenpöppöröisten Hesarin sunnuntaisivujen lukijoiden edessä. En nimittäin tunnustanut toimittajalle, että joinakin vuosina olen epäonnistunut jopa rairuohon kasvattamisessa ja olen joutunut hakemaan Stockalta valmiin vihreän tuokkosen keltaisine tipuineen.  

Tässä kelloköynnösjutun alkupamaus, jatkoa seuraa pitkin kesää:

http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Kellok%C3%B6ynn%C3%B6s+kylvet%C3%A4%C3%A4n+siirtolapuutarhaan/1135255029602

Hohto

Ensimmäinen yöni siirtolapuutarhassa oli, sanoisinko, jännittävä ja yllätyksiä täynnä. Fauna ja flora näyttivät heti hurjat puolensa.

Roudattuani koko päivän kamaa mökille noudin illalla vikaksi kissani Oton ja Villen. Sillä sekunnilla kun avasin kantokorin oven, heidän elämäänsä astui vapauden riemu.

Puutarhassani oli viisi omenapuuta. Ville kiipesi vuorotellen jokaiseen niistä kuin ihmetellen, onko ne puut todella sen ikiomia. Oli ne. Villen ja Oton ja mun ikiomia omenapuita. Se oli yksi elämäni onnellisimmista hetkistä, kun katsoin omaa rakasta kissaani omassa omenapuussani omalla mökilläni. Aivan pakahduttavan ihanaa!

Elokuinen helleyö houkutteli kävelylle. Se oli virhe. Pimeys oli jo vallannut tienoot ja oikeasti en yhtään tuntenut aluetta. Kapeita hiekkateitä reunustivat 140 cm korkeat orapihlaja-aidat. Käveleskelin aikani, kunnes yhtäkkiä tajusin: Mähän olen keskellä kauheaa pensaslabyrinttiä! Kohta Jack Nicholson ryntää kulman takaa hampaat irveessä! Kirves kädessään! Apua, missä suunnassa se mun mökki oli?!!!

Rauhoittuakseni luin edellisen asukkaan mökille jättämää Angelika-kirjaa. Nukkumisesta ei meinannut tulla mitään. Yö oli täynnä ääniä: kissat hyppi sisään ja ulos raollaan olevasta ikkunasta, siili röhisi mökin alla, fasaanit kirkuivat. Kauheinta oli hiekkatiellä rahisevat askeleet: ensin pientä rapinaa, sitten yhä voimakkaampaa, puhetta, apua, niitä onkin useita, nyt ne pysähtyy mun mökin kohdalle, miks ne pysähtyy, ei, nyt ne jatkaa, mut palaako ne, se on se Jack Nicholson…

Vihdoin nukahdettuani heräsin uuteen kauhuun – hiiren vikinään! Sytytin valot. Otto lähestyi sänkyäni elävä, viimeisillä voimillaan hurjasti vikisevä hiiri raateluhampaissaan! Aloin huutaa ja Otto pudotti hiiren. Hiiri luuli pääsevänsä pälkähästä ja juoksi henkensä edestä kohti sänkyäni. Apua, se oli vielä kauheampaa! Otin käteeni ensimmäisen esineen, Angelika-kirjan, ja heitin sillä hiirtä. Osuin! Hiiri tuupertui maahan – kuolleena.

En tainnut enää nukkua sinä yönä.

Parvekeremontti ja valaistuminen

Sinä helteisen hikisenä kesänä, kun hankin oman puutarhan, kerrostalokodissani tehtiin parvekeremonttia. Talo oli muoveilla peitetty ja kuuma kuin pätsi. Joka aamu klo 7 alkoi ulkoa kuulua ylöspäin hinautuvan nostokojeen ääni ja siinä nousevien äijien rupattelu. Kuin kauhuelokuvassa laite nousi kitiseten ja kirskuen yhä ylemmäs, ylemmäs, ylemmäs...

Lähdin lomanviettoon vanhempieni luokse. Siellä ryntäsin joka aamu suoraan sängystä paljain jaloin ulos puutarhaan tunnustelemaan säätä. Sitten joimme aamukahvit puutarhassa, luimme lehdet, ihastelimme kasveja ja seurasimme kukintaa. Suurin osa lomapäivistä vierähti puutarhassa.

Eräänä aivan harvinaisen kauniina aamuna vakuutuin lopulta kansalaisoikeudestani: Kun kerran kesä on niin lyhyt, haluan päästä JOKA IKINEN AAMU ihan ensimmäiseksi ulos puutarhaan, vihreyden keskelle, tuoksuttelemaan, katsomaan aurinkoa, kävelemään paljain jaloin nurmikolla. Juurtumaan maahan ja toteamaan olevani olemassa.

Olin jo vuosia sitten päättänyt ostaa siirtolapuutarhamökin ja aluekin oli jo katsottuna. Tuo valaistumisen hetki vanhempieni puutarhassa sai minut vihdoin toimimaan.

Kuukautta myöhemmin olin onnellinen marjislainen.