Avoimet puutarhat Marjiksessa

Meillä Marjiksessa oli 23 puutarhan portit auki toivottaen vierailijoita tervetulleiksi. Oli valtaisan mukavaa nähdä ja kuulla tuttujen ja vähän vieraampienkin mökkinaapureiden esittelyjä puutarhoistaan. Ja kun kauniisti pyysi, sai kurkistaa pariin mökkiinkin. Joissakin puutarhoissa vieraita hemmoteltiin myös mehulla, kekseillä ja karkeilla ja vieraskirjaan sai kirjoittaa kauniit kehunsa.

Ah niitä puutarhoja! Niitä paistinpannun kokoisia kärhöjä, monivärisiä iiriksiä, kauniisti kantattuja nurmikonreunuksia, väriä pursuavia kukkapenkkejä, houkuttelevia oleskeluryhmiä... Jotkut puutarhat olivat niin täynnä kasveja, ettei ruohonleikkuria tarvita laisinkaan. Osa puutarhoista oli nypitty ihan viimeisen päälle, osa oli rennosti hoidettuja, suurin osa siltä väliltä. Yhteistä kaikille oli innostus.

Tiiliskivistä oli nerokkaasti kyhätty kohopenkki kesäkukille

Orvokit betonibootseissa

Kesäkanat!

Illalla katsastin omankin puutarhani. Istutin lahjaksi saamani ruusukaalin ja savikon taimet. Päätin vapauttaa viiruhelpin ruukkuistutuksesta ja hommata lisää kärhöjä. Suureksi onnekseni löysin neilikkaruusupensaan takaa yhden sormustinkukan ja vuohenputkipehkosta yhden salkoruusun, jotka olin kuvitellut menettäneeni talven aikana.

Minäkin päätin avata puutarhani ensi vuonna, kun juhlimme Marjiksen 70-vuotista taivalta. 

Mindfulness-salaatti osa 2

Pääset jyvälle, kun luet ensin Mindfulness-salaatti osa 1

Salaatti muodostuu varsinaiseksi Mindfulnessiksi sen tietoisen läsnäolon ansiosta, jolla salaatti valmistetaan ja syödään.

Kun pesen, pilkon ja sekoitan aineksia, keskityn tekemiseen. Ihastelen ainesosien värejä, rakennetta ja muotoja, terävästi leikkaavaa veistä, vettä kasvisten pinnalla, feta-juuston tuoksua.

Vihdoin kun salaatti on valmiina lautasella, minä pysähdyn. Katson annosta ja mietin, onko se juuri sitä, mitä kehoni ja mieleni tällä hetkellä tarvitsevat. Hengittelen pari kertaa, joskus jopa kiitän.

Otan haarukan käteeni, täytän sen salaatilla ja vien suuhuni. Lasken haarukan pois kädestäni.

Maistelen kaikkia makuja ja tunnustelen rakenteita. Rouskuttelen eri puolella suuta ja yritän tavoittaa niin monta eri makuvivahdetta kuin mahdollista.

Kun suu on täydellisen tyhjä, otan taas haarukan käteeni, täytän sen ja syön seuraavan suullisen. Syön keskittyneesti, enkä tee samalla mitään muuta. Enhän ehtisikään, kun salaattini on niin hyvää ja mielenkiintoista!

Aikaa kuluu noin kaksikymmentä minuuttia ja saan täydellisen tyydytyksen salaatista. Se ´ravitsee kehoni lisäksi myös mieleni ja -  uskallan sanoa - jopa sieluni. Kun lautanen on tyhjä, olen täynnä ja onnellinen. Nyt muistan kiittää, vaikka se alussa saattoi jäädä poiskin.

Seuraavana päivänä toistan saman Mindfulness-salaattiateriani. Ja sitä seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ja ...

Mindfulness-salaatti osa 1

Chez Minna -kokkikulma paljastaa: Syön joka päivä saman lounaan. Joka kerta se tuottaa yhtä suurta iloa ja makunautintoa, tuo kehoa ja mieltä ravitseva Mindfulness-salaattini.

Ohje on yksinkertainen, niin kuin mindfulnessiin kuuluukin.

Otetaan vihreää salaattia, lehtikaalia, tomaattia ja kurkkua eli todella perussetti. Lisätään siemensekoitusta tuomaan salaattiin pureskelunautintoa ja proteiinia. Lisätään sesongin mukaisia marjoja ja hedelmiä joko omasta puutarhasta tai lähimarketista. Marjat ja hedelmät tuovat makeudellaan miellyttävän täydennysmomentin salaattiin.

Kun omat kesäsipulit ovat kypsiä, niin niitä mukaan. Varsia voisi ehkä jo käydäkin napsaisemassa.

Tässä vaiheessa lorautan salaatin päälle kastikkeen ja sekin on välimerellisen yksinkertainen: laadukasta oliiviöljyä ja balsamiviinietikkaa.

Sitten sekoitetaan ja lisätään loput ainekset. Laitan salaattiin aina vähintään basilikaa ja kesällä puutarhan antien mukaan persiljaa, tilliä, timjamia...

Päälle ripottelen vielä fetajuustoa (lisää proteiinia) ja toisinaan myös krutonkeja. Voilá, salaatti on valmis!

Mutta mikähän tästä varsin tavallisesta salaatista tekee ihka oikean Mindfulness-salaatin? Siitä lisää osassa 2.

Kuva pääsiäisen Mindfulness-salaatista, jossa poikkeuksellisesti mukana myös mansikoita (ihania). Aurinko paistoi ja tarkenin ensimmäistä kertaa ulos patiolle syömään.

Oleskelulupa evätty

Puutarhassani aina riekkuu kasveja, joita en sinne haluaisi, ja nyt en puhu rikkaruohoista tai tarha-alpista. Suurimman osan näistä nyt ikäväksi kokemistani kasveista olen  täysin oikeustoimikelpoisena avosylin hankkinut plantaasilleni.

Tietenkin puutarhaan kuuluu raparperi, siitä tulee ihanaa piirakkaa ja hellejuomaa! Niinpä kerjäsin naapuriltani onnistuneesti taimia. Mutta raparperi veikin järjettömästi tilaa. Raparperipiirakka on yliarvostettua ja vaatii litratolkulla jäätelöä tai vaniljakastiketta. Eikä niitä hellepäiviäkään kesään monta siunaannu, joten hellemehuakaan ei kaivata.

Päätin karkottaa raparperin ja käyttää senkin tilan uusille perunoille. Kaivoin raparperin muhkeat juuret maasta ja homma oli sillä selvä.

Tai no. Keväällä varhain kasvimaasta kuitenkin nousi tuo aivokudokselta näyttävä ufo ja siinä sitä taas hengailtiin se kesä kimpassa raparperin kanssa. Syksyllä kaivoin juuret pois viimeistä palaa myöden. Ja sitä seuraavana syksynä. Peräti kolme (!) vuotta elämästäni käytin raparperin hävittämiseen.

Pyynnöstäni toinen naapurini antoi minulle valkosipulia ja avot se onkin syksyllä hyvää! Käytin sitä kaikessa ruoassa niin, että löyhkäsin varmaan Transsilvaniaan asti.

Sitten kynsilaukan lumo vain otti ja hävisi. Päätin riuhtaista valkosipulit irti elämästäni ja antaa senkin tilan - yllätys yllätys - ikuiselle rakkaudelleni uusille perunoille. Mutta mikäs se taas tänä keväänä ensimmäisenä nosti vehreän päänsä pellosta ellei valkosipuli!

Puuladon nurkalle ihan itse hankkimani Suomentatarin (Aconogonon x fennicum) kaivoin viime syksynä pois. Mutta siinä se nyt vaan ilkkuu minulle hyvinvoivava ja valkoiset kukinnot röyhöllänsä. Mutta odotas kun tulee syksy, niin otan lapion ja sittenpä nähdään kumpi meistä on pomo!

Haluaa leijonan!

Olen sillä tavalla höpsähtänyt, että rakastan patsaita. Ja jos patsas on leijona, höpsähtämiseni moninkertaistuu. Haluaisin puutarhani täyteen leijonapatsaita!

Talvella näin Alhambrassa unenomaisen Leijonapihan, El Patio de los Leones. Kokonainen suuri sisäpiha ja kaksitoista leijonaa kannattelemassa suihkulähdettä. Mäkin haluan tällasen!

Madridin kuninkaanlinnan portaikossa ärjähtelevän leijonan ottaisin tällä sekunnilla!


Tämän mahtavan madririlaisen leijonan kylkiäisenä tulisi vielä antiikin jumalakin. (Tunnustan senkin, että toinen patsaspaheeni on antiikin jumalolennot, joten patsas on todellinen tuplajättipotti)

Kaakkois-Aasiassa reissatessani huomasin, että leijonatkin muuttuivat taruolennoiksi. Eurooppalaisten leijonien symboloima valta ja voima vaihtuivat Aasiassa enemmänkin aggressioksi ja kaikki kissamainen sulokkuus ja elastisuus ovat häipyneet.

Grande Palace, Bangkok

Erawan museum, Bangkok

Angkor Wat, Siem Reap, Kambodza.

Kuala Lumpur, Malesia

Suomessakin vilisee runsain mitoin mahtavia leijonia, muuallakin kuin Ruokolahdella. Näin upea ja majasteetillinen siivekäs leijona löytyi kevätretkellä Porvoosta:

Loviisassa hiiviskeli hurmaava ajan patinoima peto:

Mutta palatakseni todellisuuteen ja pieneen puutarhaplänttiini Marjiksessa... Huoh ja vielä kerran huoh. Tänne ei leijonia mahdu ja se on suuri vääryys elämässä! Arvokasta sukukuntaa edustaa ainoastaan tämä kymmensenttinen Pyhän Markuksen leijona Venetsiasta. Voi pikkuruista, mikä urakka sillä on vartioida puutarhaani ja edustaa minulle kaikkia maailman leijonapatsaita!

Juhannuksen juovuttava valkeus

Jotkut kasvit ovat niin juovuttavan kauniita, että niiden sekaan haluaisi sukeltaa ja hekumoiden piehtaroida niiden valkeassa vaahdossa.

Kauneudessaan kukka pysähdyttää kuin runo. Se kuvastaa oikeaa tunnelmaa, sen kaikkia sävyjä ja antaa aavistuksenomaiselle ajatukselle muodon, jonka täydellisyyteen ei ole mitään lisättävää.

Terveisiä helvetin esikartanosta

Kun Jumala oli luonut maailman ja paratiisin ja levännyt enkelien siivistä irronneilla höyhenillä pehmitetyllä pankollansa koko sunnuntain, hän vielä maanantai-aamuna keksaisi luoda orapihlajan. Ihan vaan siksi, että paholainen pysyisi poissa paratiisista, ihmiset saisivat naarmuja, pyöränkumit menisivät puhki ja siirtolapuutarhurit joutuisivat leikkuuhommiin ennen juhannusta juuri, kun elämässä on muitakin kiiruita.

Jos haluaa harjoitella tulevaisuuttansa helvetissä, voi leikata orapihlaja-aitansa.

Pensasleikkurin sähköjohtoa on pidettävä silmällä kuin pahaisinta kissanpentua ja varjeltava kuin neitsyyttä. Mikään ei nimittäin ole helpompaa kuin leikkaista poikki laitteen oma johto, 20 metrin ulkopistokkeeseen ulottuva johto tai vielä se kolmaskin (!) jatkojohto, jota puuhassa tarvitaan.

Asento on mitä hankalin, sillä siirtolapuutarhan säännöt määräävät aidan korkeudeksi 140 senttiä. Se tarkoittaa raskaan leikkurin pitämistä korkeudella, joka on epämukava, raskas ja väsyttävä. 

Vaatteita on oltava mieluusti monta kerrosta, sillä piikit raastavat ihon verille ja löytävät ihan varmasti ranteesta sen pienen suojaamattoman kohdan. Nenällä keikkuu muoviset suojalasit, jotka huurtuvat hiestä ja kuumuudesta ja likaantuvat niin, että koko maailma näyttää tuhruiselta. Viimeistään ne saavat inhoamaan projektia ylettömästi.

Vaikka pitäisi nauttia matkasta eikä pelkästä päämäärästä, niin orapihlajan leikkauksen yhteydessä siihen ei pystyisi kuuluisin gurukaan. Ainoa onnen tunne koko prosessissa tulee siitä, kun homma on tehty, oksat on viety keräykseen, leikkuri on palautettu yhdistykselle ja tietää, että vuoden verran voi vetää lonkkaa ennen seuraavaa verenvuodatusta. 

Vuokon tuottavuusloikka

Siivosin kukkapenkkiäni ja suorastaan pelästyin outoa kasvia. Kukka näytti kovinkin tutulta, samoin lehdet. Mutta mitä ihmettä varrelle oli tapahtunut?

Kasvuun vaikuttaa ennen kaikkea ympäristö. Mitä enemmän kilpailua, sitä enemmän kasveilla toteutuu olympialaisista tuttu aate citius-altius-fortius.  Kun valosta pitää taistella, on itse kasvettava isommaksi. Siksi esimerkiksi voikukat ovat perennapenkissä neljäkymmentäsenttisiä ja nurmikolla viiden sentin mittaisia tynkiä. Seura tekee kaltaisekseen.

Repiessäni kukkapenkistä pois inhaa, liiallista lebensraumia halajavaa keltaista kasvia ja tehdessäni epäreilusti tilaa kotoperäiselle tuotannolle, olin vähällä kiskaista irti myös hontelon, pitkävartisen valkean kukan.

Ihmeekseni kukka oli naapurilta saatu arovuokko (Anemone sylvestris). Siis oikeasti: se nysä kukkanen, joka on kasvanut tuskin 15 cm korkeuteen. Nyt se raukka oli henkensä hädässä kasvattanut triplasti korkeamman varren kurkottaakseen valoon keltaisen kilpailijansa viedessä siltä elinmahdollisuuksia.

Vuokko teki tuottavuusloikan, jollaisesta hallitusohjelmassa nähdään märkiä unia. Saas nähdä, menikö tähän voimat vai vieläkö ensi vuonna kasvukäyrät sojottaa ylöspäin? 

Sua vain yli kaiken

Herttoniemen kartanopuisto on yksi Suomen harvoja muotopuutarhoja. Kiva pikku kartano puutarhoineen on ollut monen vanhan suomifilmin tunteikkaana kuvauspaikkana.

Puutarhassa on syreenilehto, jonka tuoksu ja lilat sävyt ovat näin kukinta-aikaan pökerryttäviä. Nyt olen koko viikon saanut seurata, miten kyseisen ympyränmuotoisen lehdon palapeli-istutusta on rakennettu kuin Iisakin kirkkoa.

Maanantaina oli kaikki tulppaanit nostettu maasta ja ne pötköttivät pressulla odottaen kuljetusta kohti kesälomaa kylmäkellarissa.

Istutusalue oli hetken tyhjillään ja veti henkeä.

Tiistaina oli alueelle jo roudattu kasveja, mutta mitään ei oltu vielä laitettu paikoilleen.

Torstaina oli ensimmäiset kannat ja muut kasvit saatu maahan.

Paikalle unohtuneesta ämpäristä saattoi vaklata istutussuunnitelmaa.

Lauantaina kartanonpuiston palapeili-istutus oli valmis. Näyttävimmillään isutus on heinäkuussa, kun punaiset kannat hehkuvat.

Syreenilehdossa kauneutta hengittäessäni suorastaan odotan, koska Leif Wager tupsahtaa kartanostaan ja aloittaa sydämeenkäyvästi "Sua vain yli kaiken..."

Puutarhan sanoitus

Kun kaikki elämässä löytyy puutarhasta, niin nyt löysin blogifilosofiani kirja-arvostelusta "Palkittu Mazzucco teki kirjan, johon sai mahdutettua kaikki itselleen rakkaat taideteokset maailmalta", Helsingin Sanomat 12.6.

Ihan alkajaisiksi Mazzucco sanoo näin: "Minua on tietysti kiinnostanut myös se, miten visuaalinen taide taipuu kirjoitettuun muotoon. Voiko sanoilla päästä kuvan taakse?"

Blogissani mietin, voiko sanoilla päästä kasvien taakse, sisään, maailmaan? Vastaukseni on tietenkin kyllä ja väitänpä vielä, että sanoilla pääsee paljon syvemmälle kuin yksiulotteisilla kuvilla. Tehtäväni on sanoittaa puutarhan rikasta kuvamaailmaa. Kirjailijan sanoin "Sanat ovat itse asiassa museo, jossa taideteos on näytteillä."

Mazzucco vain jatkaa tykitystään: "Tärkeintähän on, että teoksilla on joku henkilökohtainen side katsojaan. Siksi pienet museot ovat jotenkin tosia, koska niissä kokoelman kerääjällä on henkilökohtainen ja subjektiivinen suhde teoksiin. Se antaa pohjan dialogille. Juuri sitä minäkin yritän kirjallani ruokkia".

Ja edelleen: "Taiteilijan elinvuosilla ei sinänsä ole merkitystä, koska teos puhuttelee aina tässä ja nyt ja peilaa katsojansa uskomuksia ja tuntemuksia nykyhetkessä."

Seurustelu puutarhan kanssa on aina dialogia ja subjektiivinen tulkinta tapahtuu sen hetken tunteiden, ajatusten ja elämäntilanteen mukaan. Nykyhetki on käsinkosketeltavana puutarhassa ja kasvit muuttuvat aina sen hetken todellisuuden peileiksi. Seuraavana päivänä todellisuus ja peilikin ovat taas uusia.

Artikkelin mukaan "Mazzucco etsii emotionaalisia ja älyllisiä kosketuskohtia eikä pyri impressionistiseen taidekritiikkiin". Niinpä niin, toteutuuhan tämäkin pikku palstallani. Puutarhan hoito ja siitä bloggaaminen ovat ennen kaikkea emotionaalisia kosketuskohtia todellisuuteen pienellä aivotwistillä varustettuna ilman ylenpalttista kriiikkiä.

Kellukka tulessa, kylässä ja ojassa

Nimenä "Tulikellukka" on jotensakin ristiriitainen. Tuli on tietenkin tulta, mutta kellukka vie ajatukset veteen. Eikä kukka yhtään kellu missään, vaan huojuu ohkaisen varren päässä n. 30 sentin korkeudella.

Oikeastaan "kellukka" on vähän säälittävä, ressukka. Ei edes kunnon "kellu" vaan diminutiivinen, hellittelynomainen "kellukka".

Yritin kehrätä tarinaa siitä, kuinka Tulikellukka (Geum coccineum) lähtee reissullensa tapaamaan  keltaista Kyläkellukkaa (Geum urbanum) ja kuinka he kokevat kaamean aamun rusehtavan sukulaisensa Ojakellukan (Geum rivale) luona. Mutta ei siitä tullut mitään.

Tulikellukka on kuin hammashygienisti: säännöllisesti tarpeellinen ja iloa tuova asia elämässä, mutta niin mielikuvitukseton, ettei siitä saa edes kunnon blogikirjoitusta aikaiseksi.

Mikä tuli juuri todistettua.

Näin voitat voikukkasodan

Nyt Minnan Werraton-Wiher-Winkki paljastaa, kuinka voikukat saa nujerrettua. Ei tietenkään kokonaan, en minä sentäs Jeesus ole, mutta ainakin yhteen kolmannekseen alkuperäisestä määrästä. Ja vuosien myötä vieläkin vähäisemmäksi.

Voikukat jyräävät massallaan. Naapurini poimi pari viikkoa sitten kaikki voikukat n. 400 neliön tontiltaan. Lukumäärä oli uskomattomat 1885 kappaletta! Noin vuorokauden päästä hän uusi urakkansa ja taas nurmikolla oli yli 250 uutta voikukkaa. "Ne ovat niin sitkeitä ja kasvavat missä vain, joten niitä pitää ihan kunnioittaa. Nehän kävisivät ihan Suomen itsenäisyyden symboliksi", naapurini Seppo virkkoi.

Aloittelijapuutarhurina kuvittelin, että voikukat pitäisi kiskoa juurineen irti. Höpsistä höö! Harva asia maailmassa on yhtä turhaa ja turhauttavaa, koska voikukkaa on lähes mahdotonta saada irti maasta juurineen, joten siihen on silloin turha tuhlata omaa elämänvoimaansa.

Niinpä olen jo vuosikaudet käynyt väsytystaistelua.  YLEn artikkelissa "Voita taistelu voikukkia vastaan Arno Kasvin ohjeilla" tuo maineikas puutarhuri suositteli, että voikukkien tulee antaa puhjeta kukkaan ja sitten vetää koko nurmikko sileäksi teroitetulla ruohonleikkurilla.

Hölynpölyä tuokin. Sillä päänsä menettäneet mutta edelleen nurmikolla retkottavat voikukat jatkavat zombieloaan, kukat muuttuvat höytyviksi ja siementävät koko pihan.

Oma voittoisa sotastrategiani ja Werraton-Wiher-Winkkini menee näin:

1) Poimi kukkivat voikukat säännöllisesti parin päivän välein ja AINA ENNEN nurmikonleikkuuta.

2) Toista niin kauan kuin voikukkia piisaa eli kyseessä on parin viikon huki. Kesässä tarvitsee tehdä ehkä kaksi isoa keräystä eli yli tunnin kykkimistä, mutta sen jälkeen voikukkien taistelutahto on nujerrettu.

3) Huomaa seuraavana vuonna, että voikukkia on vähemmän.

4) Huomaa seuraavana vuonna, että voikukkia on taaskin vähemmän.

5) Huomaa seuraavana vuonna...

Yhteiskuntasopimus myös puutarhaan!

Tietotyöläisenä en allekirjoita ajatusta, että 100 tuntia extratyötä vuodessa pätkän vertaa lisäisi tuottavuutta. Vartin lisäys joka päivä kuluisi todennäköisimmin Facebookissa.

Mutta puutarha, se on kuin tehtaan liukuhihna, jossa jokainen lisätyötunti tuottaa oikeasti mitattavaa tulosta.

Vartissa per päivä kiskoisin jo kaikki voikukat pihaltani tai siivoaisin osan kukkapenkkiä. Kotilovartti joka ilta tekisi puutarhastani kotilovapaan vyöhykkeen. Rikkaruohojen riuhtominen vattupenkistä vartin verran päivässä saisi ihmeitä aikaan.

Paitsi että juuri tajusin: puutarha-aikaa pitäisikin pidentää vähintään kaksi ellei kolmekin varttia päivässä, sillä Suomi lusmuilee tässäkin asiassa kilpailijoitaan enemmän, meillä kun aktiivista puutarhatyöaikaa on vain toukokuusta syyskuulle.

Taidanpa heti olla hallituksen kuuliainen alamainen ja ryhtyä toimeen. Tai ainakin keitän kahvit ja menen patiolle viettämään ihan ylimääräistä puutarhasuunnitteluvarttia.

Tai ainakin keitän kahvit ja menen patiolle.

Kadonneen dahlian arvoitus

Mon Dieu, dahliani on kadonnut!

Kaikki alkoi noin puolitoista viikkoa sitten. Alku oli lupaava, eikä ennustanut mitään mysteeriota. Menin tapani mukaan Hakaniemen torille ostamaan kukat pation komeimpiin ruukkuihin. Päätinkin tänä kesänä elää loisteliaasti ja ostin normipelargonioiden tilalle uhkeat ja tuplasti kalliimmat dahliat, jotka ihan pursuivat vaaleanpunaisen-pinkin voimaannuttavaa elämäniloa.

Kaikki hyvin Marjiksessa ja dahliat loistivat yli koko puutarhan.

Kunnes viime viikolla tapahtui jotakin outoa ja odottamatonta. Eräänä aamuna unisia silmiäni availlessani en voinut uskoa näkemääni: toinen dahlia oli katkennut! Kukkavarret makasivat rähmällään patiolla ja niin lupaavasti alkanut elämä päättyi yhtäkkisesti.

Tuuli oli kyllä ollut voimakas viimeiset päivät, mutta silti. Miksi toinen dahlia porskuttaa eloisasti? Miksi hennompivartiset tulppaanit ovat edelleen pystyssä samaan aikaan kun hyvinkin kovaa tekoa olevan dahlian selkäranka oli katkennut? Kuka tämän on tehnyt?

Päätin suhtautua asiaan myötämielisesti ja tuumailin, että ehkä surkeista katkovarsista vielä kehkeytyisi uudet kukat.

Kunnes tänä aamuna - tänä kauniina toiveikkaana maanantaiaamuna kun koko kesän kukkaloisto on vielä edessä - dahliamysteerissä tapahtui uusi yllättävä käänne.

Myös dahlian katkenneet varret ovat hävinneet!

Niitä ei näy missään, ei patiolla eikä lähistöllä, ne ovat kadonneet taivaan tuuliin kuin vaalilupaukset.

Monsieur Hercule Poirot, mon ami, tule avukseni!

Lemmikki x 4

1. Kilpailu
Se tuijottaa minua rävähtämättä. Sininen katse vangitsee, ei päästä otteestaan. Sen ohi ei voi kulkea kumartumatta. Kun sitten pakotettuna otamme tuijotusmatsin, häviän aina, kun kyykkyasento tietyn ajan jälkeen alkaa väsyttää ja mieleeni hiipii ajatus, että pitäisikö sitä kenties tehdä jotain järkevämpää kuin hukuttautua tuohon siniseen syvyyteen.  Nousen ylös ja käännyn, mutta tunnen vielä selässänikin, miten se voittajan elkein tapittaa minua.

2. Forget-me-not
Kerrotaan, että Jumala oli jo nimennyt kaikki kasvit. Silloin maan rajasta korotti äänensä heleän sininen kukka ja huomautti Jumalalle "Forget-me-not!". Näin lemmikki sai nimensä.

Toisen tarinan mukaan rakastavaiset kulkivat joen vartta ja nuorukainen poimi tytölleen kimpun kauniin sinisiä kukkia. Siinä touhussa poika putosi rankasti virtaavaan jokeen ja juuri ennen hukkumistaan hän heitti sinisen kukkakimpun rakastetulleen huudahtaen "Forget-me-not".

Kukkaiskielessä lemmikki tarkoittaa ikuista rakkautta ja uskollisuutta. 

3. Sinkkupuutarhan soolo
Huhujen mukaan lemmikki leviää kuin vuohenputki. Silti minun sinkkupuutarhassani on ollut tasan yksi lemmikki vuodesta toiseen, eikä minkaanlaista pariutumista ja sen myötäistä levittäytymistä ole ollut havaittavissa. Höh.

4. Lemmikki lemmikkinä
Tänään on 3. kesäkuuta eli edesmenneiden kissojeni syntymäpäivä. Määritelmän mukaan lemmikki on "Ihmisen seuralaisenaan ilman hyötytarkoitusta pitämä eläin". Aivan käsittämätön EK:mainen yksioikoinen määritelmä! Tietenkin kissasta on sylikaupalla seuraa ja rakkautta ja tarpeellisuudentunnetta ja loputtomasti iloa!

Jos lemmikin määritelmässä eläimen vaihtaa kasviksi niin tulokseksi saa, että koko puutarhani on täynnä lemmikkejä: ruusuja, pioneja, liljoja, tulppaaneja... Ei ne ole yhtä lämpöisän lutuisia ja hellittävän karvaisia kuin sylissä kehräävät kissat, mutta kasvit puolestaan antavat kokemuksia ajan kulumisesta, kasvattavat kauneudentajua ja lisäävät läsnäolemisen taitoa. Oivia seuralaisia siis, myös nuo rävähtämättä tuijottavat taivaansiniset lemmikit.

Citykanit raittiuden asialla

 (Puutarha-aakkonen C on taaskin citykani)

Viime kesänä ostin torilta varsisellerin taimia ja nehän kasvoivat niin kohisten, että tulikin tenkkapoo sadon hyödyntämisestä.  Googlailtuani aikani tulin siihen tulokseen, että paras varsisellerin käyttötapa on tietenkin täyteläisen kirpeä, raikas ja makunystyröitä monipuolisesti herättelevä Bloody Mary. Aaaahhhhh...

Niinpä hommasin nytkin uudet taimet, mutta mikä ikävä yllätys kohtasikaan silmiäni kasvimaalla:

Noin 80 % lehdistä syöty ja varsia rouskuteltu oikein antaumuksella!

Hemmetin citykanit, tulevat tänne paratiisiin ja narskuttelevat leveillä talttahampaillaan mun varsisellerit. Myös tulppaanit näyttävät kelpaavan, sillä giljotiiniin päänsä katkaisseita tulppaaneja lojuu ympäri puutarhaa, mikä mielestäni vaikuttaa jo tahalliselta ilkivallalta, sillä eihän niitä kukkia ole syöty, tuhottu vaan.

Pitkään saimme nauttia citykanittomasta reviiristä täällä Marjiksessa, mutta sekin onni on nyt päättynyt, kuten niin moni muukin hyvä asia tässä Sipilä-Suomessa. Citykanit ovat pomppineet tänne ja lisääntyvät vauhdilla näiden gourmetaterioiden äärellä.

Mikä nyt avuksi? Alanko kasvattamaan sitä yhtä ja tiettyä minttulajiketta ja siirryn mojitoon?