Mutta siinä tämä elämän suurin kärsimys onkin: Näen patiolla jo ensimmäiset pudonneet valkeat lehdet.
Vai menikös se sittenkin niin, että kärsimys johtuu asioihin tarrautumisesta? Tarrautuminen aiheuttaa kärsimystä, koska elämä ja olosuhteet ympärillä muuttuvat koko ajan. Se mitä olin eilen, olin eilen.
Omenankukkiin ei siis kannata tarrautua. Voin nauttia niistä tuhatvolttisen läpättävällä intohimolla juuri nyt, koska nyt on juuri nyt. Ja kun nyt on ohi, on jo uusi nyt ja entiseen nytiin kiinnittyminen tuottaa vain kärsimystä ja kaipausta johonkin, mitä ei enää ole, eikä koskaan samanlaisena tule olemaankaan, ei vaikka matkakumppanina olisi itse Tohtori ja ajopelinä Tardis.
Hereillä tässä hetkessä pysyminen on ehkä elämän vaikeimpia taitoja. Tunnustan olevani tarrautuja, kaikki ihohuokoseni ovat pelkkää tahmeaa liimapintaa. Miksei ajassa voisi olla edes jotain poikkeuksia, miksei aika voisi pysähtyä, miksei edes viattomat omenankukat voisi säilyä iäisesti? Miksei?
mikä on tämä hauska saippuakuplarypäs :)
VastaaPoistaMun ei onneksi tarvitse luopua ihanista omenankukista, koska jänis piti talvella huolen taimieni oksista. Runko on alkanut työntämään uusia, mutta kukkia odotellessa.. ehkä ensivuonna!
Mitä sun työhuoneelle on tapahtunut? Siirrä se Marjikseen!
t Mervi, plantaasilainen Lepuskista
Mun ihmepuissa kasvaa myös ihmeellisiä hedelmiä... Viikossa saa olla yhden etäpäivän, joten kyllä Marjiksen kuistilla tulee naputeltua. Menetin just oman työhuoneeni, joten nyt olen enemmän kuin järkyttynyt ja suurten oppimiskokemusten äärellä. Onneksi huonetoverini on enemmänkin kuin fiksu.
VastaaPoista