Operaatio kelloköynnös, The end

Joudun tunnustamaan olevani surkea kelloköynnöksenkasvattaja. Köynnökseni ei jostakin mystisestä syystä laisinkaan tuottanut siemeniä. En siis voi ensi kesänä nähdä tätä käsittämätöntä vaivaa uudelleen (hyvä!).

Jos nyt listaisin kelloköynnöskasvatuksen pros and cons, niin ekana huomiona on tietenkin huoltosuhteen intensiivisyys. En kasvattanut kelloköynnöstä vain omaksi ilokseni, vaan sitä sai seurata muutama satatuhatta sunnuntai-Hesarin lukijaa. Joku murto-osa sitäkin juttua varmaan aamukahvinsa palanpainikkeeksi lueskeli. Siten vastuuni kasvista oli kerrassaan järisyttävän suuri ja se tietysti aiheutti stressiäkin. Entä jos siemenet ei idä? Entä jos tapan taimet? Entä jos ne eivät kuki? 

Kuten yleensä aina elämäsässä, kaikki nämäkin huolenaiheet olivat turhia ja niihin kulutetut hetket hukkaan heitettyjä. Nekin ajat olisin voinut vaikka kirjoittaa runoja tai tehdä mielikuvaharjoituksia.

Suurin plussa kelloköynnösprojektissa oli se, että sain Tähtelä-kukkapenkkini rakennettua puuladon seinustalle. Tähtelä maisemoi uskomattoman kauniisti harmaan puuladon ja siinä voin vuosittain kokeilla erilaisia köynnöksiä. Ensi kesänä Tähtelä saa asukkaikseen köynnösruusun ja ehkä ruusupavun. Tai tuoksuherneen.

Kelloköynnös ei mitenkään hurmannut minua ulkonäöllään tai persoonallaan. Siksi se ei koskaan päässyt edes minkään viikon kärkikolmikkoon valitessani Marjiksen kaunotarta. Kelloköynnöksen kukat ovat liian tummat minun makuuni, eihän niitä edes paljon erota tummanvihreästä lehvästöstä. 

Lisäksi kukka on aivan liian hidas. Tämä projekti jotenkin taas antoi minulle luvan ostaa taimet torilta ja taimikaupoista. Elämässäni on niin julmetusti muuta työtä ja tekemistä ja kiinnostuksen kohdetta, että epävarmat yritykset kasvien kasvattamiseksi siemenestä alkaen tuntuvat aikamoiselta ajan ja energian hukalta. Minähän pidän paremmin elinkeinoelämän rattaita pyörimässä, kun annan jonkun muun tehdä osaamansa homman parhaiten ja jatkan itse minulle sopivammasta kohdasta eteenpäin.

Elämäni ensimmäiset ja tod.näk. myös viimeiset kelloköynnökseni alkavat olla elinkaarensa loppuviikoissa. Nyt ne vielä kukkivat ja onpa pari nuppuakin nähtävissä. Mutta siemeniin asti eivät nämä kyllä tänä kesänä ehtineet, joten tämä on nyt sitten tässä.

Amen.

Rappioromantiikkaa

Tuttuni kysyi, mitä puutarhassani vielä kukkii. Vastasin, että eipä paljon mitään. Kunnes avasin silmäni ja huomasin, että täällähän on vielä hurjaisa kukinto päällä!!! Ihan eivät ehtoisimmillaan kukat enää ole, vaan niissä on havaittavissa kypsynyttä elämänkokemusta. Joku vanhentuu arvokkaammin ja nauttii ylpeydellä rappioromantiikasta, toiset yrittävät epätoivoissaan tarttua kesään kiinni.

Europanea-jaloruusu aloittaa heinäkuussa eikä onneksi malta laisinkaan lopettaa kukkien sarjatuotantoa.

Tässä kesäkukka antaa parastaan: kerrottu lobelia suoraan Hakaniemen torilta. Nyt myyjä jo muistaa, että minä ehdottomasti haluan lobeliani kerrottuna.

Ties mikä kellokukka tää lienee - voipi olla vaikka rikkaruoho.

Kesäneilikoita kasvaa penkissäni joka vuosi: ahkeria kukkimaan ja sievän värisiä, mitä vielä voisi toivoa?

Koristemansikka on ihmeellisyyden ilmentymä. Se aloittaa kukinnan ekana keväällä ja jatkaa myöhäisimpään syksyyn. Ja vaikka luulin, että kyseessä on koriste, niin olenpa saanut maistaa pari makeaa mansikkaakin.

Krassi ilahduttaa iloisella värityksellään yllättävänkin pitkään syksyyn.

Malva aloittaa aikaisin auringossa, mutta varjoisimmissa kolkissa kukinta jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Aaahh, mitä ihanampaa voisi olla kuin vaaleanpunainen ruusu!

Tätä vihulaista syysasteria revin puutarhastani irti juurineen joka syksy. Mutta ei auta: aina nämä nousevat ylös mullasta ties minkä uudelleensyntymisopin villitseminä. Vai onko se minun karmani. että seurauksena pahoista töistäni jään tähän ikuiseen ympyrään, enkä ikinä pääse syysastereista eroon?

Syklaamin lehtikuvio on uskomattoman kaunis, viehättävyydessään se vetää vertoa kukalle.

Höh, tämän olen ostanut heinäkuussa ja kyllä se vihdoin syyskuun lopussa ehti kukkaankin. Nimi vain on hukassa ja on tuo kukintokin vähän tuollainen bad hair day -tyylinen.

Amppelitomaatti jaksaa olla satoisa.

Verikurjenpolvi kasvaa korkeutta ja laajentuu entisestään. Ja yllättävästi joku kukka aina kukkii näinkin myöhään.

Näillä mennään! Ei hullumpi kukkasaalis näin lokakuun kymmenentenä, suomalaisen kirjallisuuden juhlapäivänä.

Marjiksen kaunotar vko 40

Myöhäissyksyn kukkijoista tämä on yksi kauneimmista ja kestävimmistä. Kukka rehottaa tanakasti tukevassa varressaan ja haastaa pikkuhallat vankalla olemuksellaan. Oikeasti kylmä puraisu vain kaunistaa kukan punerrusta entisestään. Perinteiseen perennatyyliin kasvi laajentuu ja runsastuu ihan itsestään vuosi vuodelta. Kyseessä on syksykaunotar Komeamaksaruoho (Sedum Herbstffreude).

Voi kasviparka millä nimellä sitä on kiusattu! ’Maksa’ruoho, yöks vaan. Oli sitten kyseessä sisäelin’maksa’ tai imperfekti ’Maksa!’ on assosiaatiot yhtä ikäviä. Nimen epätoivoinen suomentaja on yrittänyt kaunistella nimeä mainosmaisella kikalla laittamalla alkuun adjektiivin ’komea’. Tässä siis yritetään samaa kuin kirjolohessa, joka oikeasti on sateenkaarirautu. Ei mene läpi tällaiset helppoheikkimäiset heitot!

Sanotaanhan sitä, ettei nimi miestä pahenna. Eli ei kai sitten kasviakaan – ehkä. Paitsi kyllä vähän.

Hallatar haastaa

Nautin Marjiksessa aivan suunnattomasti aamuista, kun saan syödä aamiaista ulkona patiolla. Katselen puutarhaani, tuoksuttelen syksyn aromeja, kuuntelen etäistä liikenteen tohinaa. Avaan kissalle viereeni toisen tuolin ja siinä se pehmusteella kehrää ja silityttelee itseään. Hetki on täynnä syvää rauhaa, lähes meditatatiivinen. En sano, että se on päivän paras hetki, sillä silloinhan ei olisi enää mitään odotettavaa päivältä, joka vasta tempoo lähtökuopissaan.

Tänä aamuna seitsemän jälkeen nurmikko oli ihan valkoisena kuurasta. Naapureitten huopakatoilla oli huurretta. Lämpömittari näytti -0,5 celsiusta. Jouduin aamiaiselle sisätiloihin ja Otto-raasu kipitti yläkertaan mun lämpimään sänkyyn.

Ehkä luontokin jo toivoisi meidät ihmiset pois siirtolapuutarhasta. Luonto haluaa rauhoittua ja asettua marrastamaan. Aivan kohta meiltä suljetaan kesävesi, eli ei tässä enää kauaa voi pyristellä.

Mutta ensi viikko näyttää säätiedoissa hyvältä. Vielä on monta ihanan raikasta patioaamiaista edessä - ehkä toppahousuissa, mutta kuitenkin ulkona!

Puolivuotissynttärit!

Puutarhatarinoita täyttää tänään ennätykselliset puoli vuotta ja kivaa on ollut!  Puutarha on aiheena syvä pulppuava lähde  – tai välillä jopa upottava suonsilmä.    

”Marjiksen kaunotar” on ollut teemoista tietenkin ykkösenä ja kasvitarinoiden tiimellyksessä on käsitelty niin myyttejä, pätkätyöläisen arkea kuin pahuuden syvintä olemustakin. Kasvien lisäksi kaunottarina ovat paistatelleet Otto-kissani ja äitiltä saatu onnenkivi ja Anhavan suomentamat tankarunot. Ohessa pari näytettä: vko 31, vko 24 ja Marjiksen eksistentiaalinen kaunotar ja tietenkin kaikkien kaunotarten kuningatar kaikissa väreissään.

Kierrätys, citykani, dilemma, flow ja lebensraum… ”Puutarha-aakkoset” -sarjan aihekirjo voittaa näköjään värikkäämmänkin kukkapenkin 6–0. Ehkä tässä sarjassa parhaiten toteutuu blogini alaotsikko ”Kaikki elämässä löytyy puutarhasta”. Tässä omat suosikkini: J niin kuin ja, B niin kuin banaali ja  H niin kuin hipelöinti.

”Operaatio kelloköynnös” oli making of -versioni Hesarin sunnuntaisivujen juttusarjasta, jossa seurattiin kasvattamaani kelloköynnöstä huhti-syyskuussa. Ihan oikeesti: omat mullalta ja hieltä tuoksahtavat juttuni voittavat Hesarin  tylsät kasvatusvinkit mennen tullen, miukaisee tämä katti häntä ylpeästi pystyssä! Tässä maistiaisiksi kesän tunnontuskia.

Muita toistuvia teemoja ovat olleet MWWW eli Minnan WerratonWiherWinkki sekä kirjat ja tietenkin kissat! Rakkahin Otto on avautunut kertomaan elämästään, samoin kesäkissani Osku ja tietenkin Ville on päässyt post mortem -muisteloihin mukaan.

Yksi pitkä kuuma Marjis-kesä on taas takana. Puoli vuotta kalenterini on näyttänyt pelkkää kesää, kesää, kesää…  Pian on aika napata Otto kainaloon ja muuttaa takas kaupunkiin. Bright city lights, here I come again. Fyysisesti jätän puutarhan taakseni, mutta ei haittaa. Minähän olen puutarha ja puutarha on minä. Puutarhatarinat siis jatkaa puskemistaan entiseen malliin kuin eukko lumessa vai oliko se Stockan jonossa.

Suureksi ilokseni olen saanut "Beautiful Blogger Award" -tunnustuksen uskolliselta lukijaltani Päiviltä. Lämpimät kiitokset!

Vielä on kesää jäljellä

Kesän viimeinen saunakerta meillä Marjiksessa on aina jotenkin haikea. Koko kesä ollaan saatu nauttia tästä Suomen parhaasta saunasta ja rattoisasta seurasta, ja nyt se suunnaton ilo yhtäkkiä riistetään meiltä. Kesä meinaa olla ohi, puutarha nuutuu ja horrostuu, naapurit on hyvästeltävä ja on harkittava omaakin muuttoa takaisin kaupunkiin. Ei yhtään haluis!

Marjiksen lämpimästi sykkivä sydän, sauna, on mahdollisimman pitkälle säilytetty alkuperäisessä 50-luvun asussaan. Kiuas on kertalämmitteinen ja lämmitysurakka kestää n. 4 tuntia. Vartin välein on syötettävä uutta reidenpaksuista halkoa kiukaan ahnaaseen kurkkuun. Kesälauantaisin noin yhden aikaan lämmittäjä heittää häkälöylyt, huuhtaisee lauteet ja kahdelta alkaa miesten vuoro. Naiset pääsevät saunaan viideltä.

Saunomisjärjestys herättää miespuolisessa väestössä jatkuvasti närästystä ja pientä kapinahenkeäkin, mutta järjestyksellä on omat historialliset perinteensä. Marjiksen puutarhalegendan mukaan vuorot olivat aikoinaan toisin päin, mutta sen seurauksena miehet eivät palanneetkaan saunasta, vaan jäivät kallistelemaan saunalle tai jonkun naapurin mökille, mistä huppelisia miehiä sitten köyrättiin kottikärryillä kotimöksille.

Löylyt on leppeät tai kirpakat, aina hyvät. Kun kuumuudesta on nautittu, kietaistaan pyyhe ympärille ja mennään istuskelemaan terassille kylmän juoman ja rupattelevien naapurien seuraan. Kummasti se maailma siellä aina parantuu!

Nyt viimeisellä saunakerralla naisia hemmoteltiin myös herravieraalla: 16-vuotias pitkäturkkinen Janus-kissa istuskeli narussa tupakkapenkillä. Siellä se arvokkaasti otti silityksiä vastaan ja vain väsyneen välinpitämättämästi vilkuili ohikulkevia piskejä.

Joskus terassilla lauletaankin. Keväällä kaikui suvivirsi ja monena syksynä ollaan tähän aikaan hoilattu  täysin totuudenvastaisesti, että vielä on kesää jäljellä. Pimenevässä illassa tunnelma on vähän harraskin, kun terassin pöydillä on kesäkukkien sijasta värikkäät tuikut ja kaikki tietävät, että se on loppu nyt.

Tosin onhan meillä sitten Tapaninpäivän sauna. Ja ihan kohta on taas Vappusauna. Ja sittenhän on taas uusi kesä, onhan, onhan?

Marjiksen kaunotar vko 38

Ei ole kesäkukkien voittanutta! Nyt sen taas huomaa, kun  aikanaan valloittavasti kukkineet perennat nyt vain nuokkuvat rumina rönsyinä, mutta kesäkukat ne vaan jaksaa porskuttaa.

Kesäkukat ovat puutarhurin pelastus monella tapaa. Niillä vähemmänkin vihreää peukaloa omistava rakennekynsilakkasormi saa somistettua puutarhansa näyttäväksi kukkaparatiisiksi. Tai jos on tärkeitä vieraita tulossa ja kaikki perennat ovat juuri silloin vaiheessa tai on kovin aikaista keväällä tai myöhäistä syksyllä, voi kesäkukilla aina piristää ja tuoda säihkettä sopiviin spotteihin. Jos ei muuten, niin voi stailata näyttävän ruukkupuutarhan oleskelutilaan.

Mikä parasta, kesäkukat sopivat täydellisesti "kaikki mulle nyt heti" -kulttuuriin. Kukat saa ostaa valmiina taimina torilta tai taimikaupasta tai hätätapauksessa vaikka lähisupermarketista. Mitään pitkällistä kasvatusta tai odottelua ei tarvita, vaan kesäkukat on kuin nuudelikeitot parissa minuutissa valmiita nautittavaksi.

Ja kesäkukat loistavat ja jaksavat kukkia koko kesän vähälläkin hoidolla ja mitättömillä ravinteilla kuin pätkätyöläiset. Kun kuihtuneet kukat noukkii pois, niin pieni kukkaparka ahkeroi kahta kauheammin saadakseen uudet kukat valmiiksi siementämään ennen syksyä. Kesäkukkia siis vain kupataan hävyttömästi ja otetaan hennoista kukkavarsista kaikki tehot irti.

Niinpä annetaan nyt kerrankin iso käsi uutterasti kukkineelle ja kauniisti levittäytyneelle ahkeraliisalle (Impatiens walleriana).

Taimet olivat pienet ja kituliaat ostaessani ne Hakaniemen torilta. Mutta päästessään Kuutamola-kukkapenkkini reunustaksi alkoi kukoistuskausi. Portilta kurkistaessa ne antavat runsaan ja täyteläisen mielikuvan puutarhastani ja aivan kuin liehuttavat punaista tervetuliaistoivotusta. Eikä ahkeraliisoja ole tarvinnut edes nyppiä, vaan esimerkillisen tunnollisesti ne ovat kukkineet koko kesän kuin kuuden laudaturin ylioppilas, josta tulee oikein kiltti alipalkattu sairaanhoitaja.

Oi omena minkä teit!

Omenien kanssa elämisessä ei ole kultaista keskitietä, on vain joko-tai. Joko ei ole yhtään omenaa ja toivoisi jostain niitä saavansa ja kyttää niitä himokkaasti kuin Eeva. Tai sitten hukkuu omenoihin, eikä enää tiedä, mihin niitä saisi tyrkättyä.

Omena on minulle yltäkylläisyyden ja kaiken runsauden symboli puutarhassa. Niitä piisaa itselle ja lahjoitettavaksi tutuille ja ihan tuntemattomillekin. Ja sitä juuri pidän runsauden mittana, sillä eihän nyt tuntemattomille anneta kuin joskus lantteja katusoittajille tai seteleitä kodittomia kissoja varten Hesyn keräyslippaaseen.

Joka aamu jaan omenani neljään: parhaat poimin puusta työkavereille tuotavaksi, parhaat pudokkaat laitan pesuvatiin portin pieleen ohikulkijoiden otettavaksi, huonommat pudokkaat joutuu kompostiin ja muumiotautiset pitää kerätä sekajätteeseen.

Viime viikonloppuna koin sadon huippuhetket. Vähän jos selkänsä käänsi, kypsän rapsakoita omenia ropisi innolla puista alas. Rouskuttelin niitä pahimpaan nälkääni, keitin sosetta pakkaseen ja kuivasin kasvikuivurilla. Sekös tuntui hullun hommalta! Omenien pilkkominen tarpeeksi kapeiksi siivuiksi vie iäsyyden! Ja sitten ne on siinä kuivurissa vielä toisen iäisyyden kaupan päälle!

Vaikka mitäpä tässä elämässä on muuta kuin aikaa. Kuivuria on kiva testata ja oikeasti siinä saa mukavasti hyödynnettyä isojakin määriä, kun yhteen satsiin saa dumpattua vajaan pesuvadillisen omenia.

Toinen tämän syksyn uutuusomenajuttu on huonompien omenien kaivaminen perunamaahan, kun komposti alkaa olla jo täynnä. Ensin se kuulosti hassulta idealta, mutta tarkemmin ajateltuna se voi toimiakin. Kaivoin lapionsyvyydeltä multaa ja ladoin omenia vieri viereen nukkumaan talviunta. Kevääseen mennessä toivon omenien täydellisesti hajonneen ja muuttuneen ravinteikkaaksi mullaksi kasvattamaan uutta uljasta perunasatoa. 

Haa, nyt tuli mieleen, että onkohan ranskalaiset aina tehneet niin, kun ranskaksi omena on 'pomme' ja peruna on 'pomme de terre' eli maan omena?

L niin kuin lebensraum

Se mitä kasvit puutarhassa eniten janoavat on lebensraum eli tilaa kasvaa, kukoistaa ja laajentua. "Menkää ja täyttäkää maa" on varmaan hyvästelypuheessa sanottu paratiisista karkotetuille kasveillekin.

Alla olevissa pelargonian kuvissa asia näkyy konkreettisesti. Stailasin toukokuussa sitä YLEn multajuttua varten puutarhaani ja ostin kolme pelargoniaa ruukkuihin. Kaksi pääsi isoihin ruukkuihin ja kolmannelle en siinä hötäkässä ehtinyt etsiä uutta kotia, vaan se sai jäädä kaupan istutusruukkuun, johon se reppana sitten jäikin koko kesäksi. Vettä ja ravinteita olen kaikille antanut tasapuolisesti, mutta kuten kuvassa näkyy, kasvutila on elintärkeä tekijä. Ei uskoisi, että kuvan pelargoniat olivat toukokuussa täsmälleen samanlaisia!

Taistelu elintilasta on ankara: kasvit levittäytyvät minkä ehtivät ja valtaavat välittömästi tyhjäksi jääneen tilan. Puutarhassa ei siis kovin pitkään mikään paikka pysy autiona. Erityisen ahkeria tilan haltuunottajia ovat tietenkin rikkaruohot, joille mikään paikka puutarhassa ei ole pyhä. Eikä tietenkään kaupungissakaan, jossa keskeltä asfalttia pilkottaa sievä auringonkeltainen voikukka.

Tärkeintä puutarhassa olisi löytää joka kasville juuri se oikea kasvupaikka ja sepäs ei olekaan mikään helppo nakki! Minun haluni ja kasvin vaatima elinympäristö eivät nimittäin läheskään aina kohtaa. Surullisin esimerkki on Eternal Summer -hortensia. Ostokesänään se kukki oikein kauniisti, mutta sen jälkeen ei diiva ole pukannut näkyville kukan kukkaa. Varsi kasvaa ja lehdet, mutta siinä kaikki. Samoin on käynyt jasmikkeelleni, jonka ostin aidan viereen näkösuojaksi. Kaikkien näiden n. 5 vuoden aikana kasvua on tapahtunut ehkä 20 senttiä ja niistä ihanista valkoisista tuoksuvista kukista olen saanut nauttia yhden ainokaisen kerran.

Ymmärrän toki, että minähän tässä kisassa jään kakkoseksi. Kasvit valitsevat parhaan kasvupaikan ja jos laitan ne jonnekin muualle, niin on turha odottaa kukintoa. Niinpä nöyrryn ja siirrän kasvit. Näin kasvit voittaa aina ja heti päästessään itselleen sopivaan ympäristöön ne aloittavat asemasodan lähialueitten valloittamiseksi heikommilta naapureiltaan.

Marjiksen kaunotar vko 36

Näin loppukesästä, kun kukkaloisto vähenee nopeammin kuin uskottavat selitykset vaalirahakohussa, alkaa arvostaa pitkään ja runsaasti kukkivia kaunottaria. Siksi tällä kertaa spottivalot kohdistetaan auringon keltaoransseissa väreissä loistavaan kasviin, joka kurkottelee ylös köynnöstukea ja pukkaa suloisia kukkia, joita voi kuulemma laittaa salaattiinkin. Minun ja yleisön ja lehdistön suosikin viitan pukee tällä kertaa ylleen köynnöskrassi (Tropaeolum). 

Multasorminen naapurini Salli kertoi hyvän wiherwinkin: krassista kannattaa suurimmat lehdet nyppiä pois, niin saa runsaamman kukinnan. Niinpä tietysti, lehdethän vain syövät kasvin erergiaa, jonka mieluummin näkisi kukkaloistona kuin jättilehtinä. MOT.

K niin kuin kierrätys

Puutarha-aakkonen k käsittelee KIERRÄTYSTÄ. Ei siksi, että se on nyt ajan trendi, vaan siksi, että puutarhassa kaikki kiertää.

Kasvit kiertävät ihan itsekseen kylväytyen uusiin kukkapenkkeihin ja sitten niitä kierrätetään ihan vasiten. Verikurjenpolvelle en ole vieläkään löytänyt hyvää paikkaa puutarhastani, enkä nepalinhanhikille. Kultapiiskut ja malvat vaeltelevat suorastaan holtittomasti kukkapenkistä toiseen, lupaa kysymättä.

Monet kasvit on saatu kierrätykseen naapureilta, kasvinvaihtotoreilta, sukulaisilta ja työkavereilta. Mulla on Irjan neilikkaruusut, Heidin sinitähtiatvat, Sallin esikot, Raijan punamintut jne. Ja aivan erityisesti mulla on Maaritin raparperit, jotka jo kolmantena vuonna peräkkäin kiskoin viimeisintäkin juurenpalasta myöden maasta irti – toivottavasti nyt lopullisesti.

Tämä K-aakkonen olisi aivan hyvin voinut olla vaikka komposti, tuo jokaisen puutarhurin ylin ystävä. Parissa vuodessa kompostiin mätetty kasvi- ja ruokajäte muuttuu mullaksi, josta puutarhurilla on aina yhtä suuri puute kuin toimistorotilla it-tuesta.

Niin ja vadelmat! Satoa antaneet varret haketetaan ja levitetään saman tien takaisin vadelmapenkkiin. Myös biovessan kiinteät jätökset kärrätään vadelmapuskiin ja mikäs sen tehokkaampaa lannoitetta. Vielä kun luonnosta vieraantuneille kyläilijöille mainitsee pari sanaa paskavadelmista, niin kukaan ei halua marjoja mukaansa…

Otto-kissani on aivan erityisen innokas kierrättäjä. Juonikuvio menee näin: Otto pyydystää hiiren/myyrän/päästäisen/rotan/linnun ja tuo sen ylpeänä moukuen mulle lahjaksi. Minä nappaan otuksen ja laitan ruumislankulle. Ihan kohta paikalle lehahtaa harakka/varis/lokki/muulintu ja noukkii saaliin mukaansa.

Kierrättäjä-kissani tykkää siis niin paljon linnuista, että se vasiten niitä ruokkii! Ja siilit vasta iloiseksi tulevatkin, kun kranttu Otto ei syökään kalliilla rahalla kaupasta ostettua huippubrändättyä kissanruokaansa, vaan se päätyy kuppiin keskelle vadelmapuskaa siilien naposteltavaksi. Oi sitä onnellista röhkinää ja kierrätyksen auvoa. 

Perennapenkin ylösnousemus

Ahkeroin lauantaina keskusperennapenkin kimpussa. Kuusivuotiaan penkin kasvusto oli röyhähtänyt ihan vallattomaksi. Taka-alalla olevat korkeat kasvit rehottivat ihan edessäkin ja kaikki oli liian isoa, suurta ja runsasta. Oli ryhdyttävä extreme-toimenpiteisiin.

Kaivoin kaikki kasvit ylös penkistä (paitsi maksaruohon, joka juuri punastelee kauniisti). Käänsin maan lapionsyvyydeltä ja siivosin kaikki ylimääräiset juurenpalaset ja rikkaruohot. Kylvin kalkkia multaan ja hain valtavasti lisää uutta hyvää multaa penkkiin. Tsekkasin kaikki perennajuurakot, jaoin leimut ja monet muutkin kasvit ja ennen kaikkea pienensin juurakot lähes puoleen. Istutin perennat takaisin penkkiinsä ja kastelin.

Katsoin lopputulosta tyytyväisenä, avasin lonkeron ja menin saunaan.